Jiquilillo

Matkalla Leoniin ohitettiin "ring of fire", joten tulivuoria näkyi paljon. Tuo tummin taisi olla Cerro Negro, josta toivottavasti myöhemmin lisää. Perillä vain vaihdettiin bussia Chinandegaan menevään. Leonista ollaan varattu 9 yötä pääsiäisenä, joten nyt siellä ei kannattanut pysähtyä.

Hienot tulivuorimaisemat jatkuivat Leoninkin jälkeen.

Chinandegankin jälkeen on tulivuoria, kuten esimierkiksi Keski-Amerikan ex-korkein tulivuori. Cosigüina oli yli 3000 metriä korkea 20. tammikuuta 1835 saakkaa, jolloin se purkautui rajusti ja menetti korkeudestaan yli kaksi kilometriä ja pimensi kolme maata moneksi päiväksi.

Chinandegassa piti vaihtaa bussiasemaa, jotta päästään Jiquililloon, joten hypättiin riksaan. Jälkeenpäin saatiin tietää, että maksamamme 60c oli kolminkertainen hinta. Viimeinen bussimatka meni mukavasti, mutta Jiqulillo osoittautui pienemmäksi kyläksi, kuin oltiin ajateltu. Ei mitään keskustaa, vaan ainoastaan tiheämmin taloja tien varressa. Ei tiedetty oikein mihin jäädä, joten meidät heivattiin ulos viimeisen majoituspaikan Tranquilon eteen tai saattoi olla, että lausuttiin kylän nimi, joka on melkoinen lausumisharjoitus, turhan lähelle Tranquiloa. Päätettiin joka tapauksessa käydä kysymässä huoneen hintaa ja tykästyttiin paikkaan.

Oikealla näkyvät mökit olivat 20$. Taustalla näkyy baari.

Baarin vieressä on tämä upea ranta. Kuiva hiekka oli kuuminta mihin olen koskaan astunut, tummuutensa vuoksi. Esimerkiksi omalta mökiltä baariin ei voinut kävellä rauhassa, vaan piti juosta tai kierrellä ruohotuppojen kautta. Yhdelle miehenalulle tuli palovamma jalkaan ja hän joutui kivuliaan näköisesti kinkkaamaan sukka toisessa jalassa. Paikan ravintola oli tiukasti vege, joten Minna oli mielissään. Minäkin pärjäsin, varsinkin lasagne oli herkullista.

Opaskirjamme sanoo, ettei täältä voi lähteä halaamatta Tinaa. Valitettavasti meille se oli mahdollista. Paikan sielu oli kuollut reilu viikko sitten vain 50-vuotiaana ja muistotilaisuus oli pidetty muutama päivä sitten.

Paikkaa pyörittää tällä hetkellä vapaaehtoisena ollut hollantilainen Tom, jolla on kokemusta alalta. Nykyinen omistaja Tinan sisko asuu yhdysvalloissa ja toimii lakinaisena, joten hän ei ole tulossa pyörittämään paikkaa. Saa nähdä löytyykö uusi omistaja vai jääkö Tom pyörittämään paikkaa vuosikausiksi "vielä muutama viikko ja sitten lähden" pätkissä.

Uuden omistajan löytymistä voi haitata se fakta, että vesi nousee jatkuvasti. Ennen esimerkiksi tie kulki 50 metriä baarista merelle päin.

Paikalliset ovat joutuneet siirtämään asumuksiaan jo useaan otteeseen. Toki suurin osa tuhoutui jo vuoden 1992 tsunamissa.

Jo nyt osa nykyisten rantatalojen asukeista on siirtänyt talonsa enemmän sisämaahan. Isoja resortteja täällä ei tulla koskaan näkemään.

Rannalla kävellessä törmäsi välillä kuolleisiin kaloihin. Kuten esimerkiksi tähän piikikkääseen kaveriin, johon ei olisi ollut ilo astua sen ollessa elossa tai kuolleena.

Rannalla näkyi myös paljon kaunista, siitä todisteena tämä kokoelma.

Vähän matkan päässä Tranquilosta on kilpikonnien suojelupaikka. Myös Tranquilo kantaa kortensa kekoon mm. sillä, että baarin vieressä on alue varattuna kilpikonnien "dormitorioksi", eli munien hautomoksi. Kilpikonniensuojelupaikan johtaja kävi näin seasonin ulkopuolellakin usein Tranquilossa. Kutsuen meidät kertaalleen kotiinsa katsomaan muutamia kilpikonnia, jotka syystä tai toisesta olivat jääneet kotihoitoon.

Tässä yksi niistä. Miehellä oli kolme kilpikonnaa, kaikki eri lajia. Harvinaisuusopetuksen lisäksi saatiin kuulla, että itseasiassa useimmat turistit eivät ymmärrä ostavansa esimerkiksi ohuita kilpikonnankuorenpalasia korvakoruiksi, sillä ne eivät näytä lainkaan niiltä, jos ei paremmin tiedä. Havainnoiltsevaa kuvaa ei ikävä kyllä ole. Tämä kilpikonnanpelastuspaikka on hyvin avoin ja vuosiraportit ovat luettavissa esimerkiksi Tranquilon baarin pöydällä, hyvää työtä tekevät.

Jiquilillossa aalloissa leikityn ja rannalla viihdytyn viiden päivän jälkeen oli aika jatkaa Chinandegaan, vaikka pitempäänkin olisi viihdytty.

Esteli

Matagalpassa kyseltiin sikareista, mutta ilmeni, että niitä löytyy vain Estelistä. Seuraavaksi siis sinne. Matka alkoi taas kahvikuivaamoilla, mutta Estelin lähestyessä nähtiin useita sikaritehtaita, joukossa oli myös Scandinavian tobacco. Estelin asemalta kohti keskustaa kävellessä nähtiin Hospedaje Chepito, josta otettiin huone 200 cordoballa.

Kylpyhuone ulkopuolella ja huoneessa vain sänky. Oon tainnut tottua liian hyvään, sillä ensimmäinen reaktio oli, että ehkä etsitään joku parempi. Jäätiin kuitenkin, hyvä paikka budjetin kannalta.

Esteli vaikutti Matagalpan tapaiselta kaupungilta, muttei yhtä miellyttävältä. Päätettiinkin vaihtaa maisemaa jo heti seuraavana päivänä, ehdittyämme Treehuggersin sikarikierrokselle (8$/hlö) ensimmäisenä iltapäivänä. Lyhyen automatkan jälkeen saavuttiin sikaritehtaalle, joka sijaitsi kaupungissa.

Ensimmäisenä tutustuttiin laatikontekopaikkaan. Kalliit sikarit pakataan tietystä puulajista valmistettuihin laatikoihin, halvat lastulevylaatikoihin.

Tässä paikassa laatikot maalataan. Kaikista kalleimpiin ja yksilöityihin laatikoihin kansi tehdään käsin maalaamalla. Muihin muotin avulla.

Tässä huoneessa tupakanlehtiä kuivataan. Haju oli erittäin pistävä ja hieman nuuskamainen. Huoneessa oli aluksi hankala hengittää.

Ennen kuivaamista lehtiä käsitellään puhtaassa vesihöyryssä.

Tämä on se huone johon lehdet saapuvat farmeilta. Ensimmäinen työvaihe on lehden keskikepin poistaminen ja lehtien lajittelu laadun ja värin mukaan.

Tässä on sikarien käärimisestä tullutta ylijäämää, joka jauhetaan ja käytetään halpoihin pikkusikareihin. Kysyin meneekö tästä osa tupakkien valmistukseen. Ei kuulemma, ovat edelleen liian laadukasta ja luomua tavaraa tupakkatehtaille. Tupakanvalmistus poikkeaa paljon sikarin valmistuksesta. Tupakanlehtien laatuvaatimukset ovat huomattavasti pienemmät ja niihin lisätään paljon erilaisia kemikaaleja. Sikarit ovat siis luonnontuote ja tupakka tehtaassa tehtyjä kemikaalipötköjä.

Sikarinkäärimisessä käytettävää luonnonliimaa. Ei silti suositeltu maistaman.

Lopulta siellä kaikkein pyhimmässä. Sikareita kääritään työpareittain. Mies ensin kääräisee sikarin, joka laitetaan puristimeen. Sieltä se jatkaa matkaa naiselle, joka viimeistelee sikarin päälimmäisen kerroksen ja sikari on valmis.

Yhden sikarin päällystys.

Toinen työpiste. Joillain miehillä paloi tupakki tai sikari. Naiset kuuntelivat musiikkia.

Sikarivarasto. Monenlaista pölliä löytyi.

Lopuksi päästiin maistelemaan. Löytyi tummaa ja vaaleaa sikaria. Tumman ja vahvan jälkeen tuntui, että vaaleasta ei lähde savuja. Sikari on parasta polttaa kerralla, mutta koska se voi kestää useamman tunnin, ei ole mikään etikettimoka laittaa sikari välillä lepäämään ja jatkaa sitä myöhemmin.

Pakkaamo. Tällä thtaalla valmistetaan monenlaisia sikareita. Esteliin on aikoinaan tuotu kuubasta tupakansiemenet, joten paikallinenkin tupakka on hyvin laadukasta. Täällä kuitenkin kääritään sikareita myös Kuubasta tuoduista tupakanlehdistä, jolloin sikarit myydään kuubalaisina. Pieniä määriä lehtiä tuodaan jopa indonesiasta asti. Yli 90% sikareista menee vientiin. Lopuksi sai ostaa sikareita, jos halusi. Päädyin hankkimaan sikarilaatikon keskikokoisia sikareita dollarin kappalehintaan.

Matagalpa

Matagalpa osoittautui erittäin miellyttäväksi kaupungiksi, jossa kuusi päivää meni nopeasti.

Tehtiin toinenkin 10 kilometrin kävelyretki, joka päättyi tuonne kuvassa näkyvälle kukkulalle. Maisemat olivat melko vastaavia, kuin edellisessä päivityksessä, mutta ilman kahvia, joten en pistä nyt enempää kuvia reitiltä.

Kukkulalta sen sijaan näkyi hienosti koko kaupunki. Ei ihme, että taistelut kaupungista olivat käytännössä ohi 1977, kun FSLN sai vallattua kukkulan.

Latinalaisessa Amerikassa tuntuu olevan sääntö, että jo kaupungin lähellä on kukkula, sinne kuuluu rakentaa iso risti.

Terroristit muuttuvat kansallissankareiksi Nelson Mandelan tapaan myös täällä, mikäli onnistuvat vallankumouksessa. Historian kirjoittavat aina voittajat. Tuon oikeanpuoleisen muistoksi (Carlos Fonseca) perustetussa museossa tuli käytyä. Pieni mutta informatiivinen paikka. Sisseillä ei ollut aluksi osaamista, joten ensimmäinen vallankumous meni pieleen ja sissit joutuivat pakenemaan ulkomaille. Esimerkiksi Kuubasta saatiin kuitenkin oppia ja seuraava yritys onnistui. Carlos itse kuoli 1976 ja tästä entisestä vallankumousjohtajasta tuli marttyyri, jonka jokainen Nicaragualainen tietää.

Nica Nachot. Kaupungin ruokapuoli oli koko reissun parhaasta päästä. Täältä siis löytyi erinomaisen kahvin lisäksi myös hyvää ja vaihtelevaa ruokaa. Meksikolaisia ravintoloja oli paljon.

Tässä herkullinen pizza, josta riitti hyvin kahdelle (150c).

Salvadorilainen pupusas. Eli paistettu maissileipänen, jonka sisään oli leivottu varsinkin juustoa. Ei noussut suosikiksi, mutta kiva tätäkin oli maistaa. Varsinkin nyt, kun ollaan jouduttu aikapulan takia tiputtamaan El Salvador suunnitelmista pois.

Suosikkimme nousi tämä nicaragualainen buffet. Oasis ei ollut kuitenkaan suomalaistyyppinen eat-all-you-can paikka, vaan tarjoilijalle näytettiin mitä haluaa ja sitten maksettiin sen mukaan mitä otti. Annokset maksoivat 60c-110c. Paikka nousi varsinkin aamuvakkariksi, mutta tuli täällä iltapäivisinkin käytyä, kun tarjolle oli vaihtunut päivällinen.

Paikallista suklaata, jonka maku jakoi arviotiimin. Minä pidin, joten päätettiin lähteä käymään suklaatehtaalla, joka sijaitsi aika lähellä kaupunkia. Paikka yrittää lopettaa ikävän kierteen, jossa raakakaakao kuljetetaan rikkaisiin maihin, joissa siitä jalostetaan heikkolaatuista suklaata ja myydään sitten takaisin lähtömaahan kalliilla hinnalla. El Castillo haluaa tarjota Keski-Amerikkalaisille laadukasta suklaata. Tehtaalla järjestettiin tutustumiskierroksia vain aamuisin, joten maistettiin vain erinomaista Flor de Caña grand reserva rommisuklaata, josta molemmat pidimme.

Minnalla meinasi tulla kyynel silmään, kun myymälän museossa näkyi fazerin sinistä, mutta erittäin julmasti vain kääreet.

Kamala mainos paluumatkalta.

Koko Matagalpan tai ehkä koko maailman paras kahvimyymälä, jota piti paikallinen Alex. Hän paahtaa itse pavut, kokeillen erilaisia paahtotapoja. Käytiin moneen otteeseen maistelemassa loistavaa kahvia ja opittiin enemmän kahvista, kuin koskaan Alexin kertoessa kupillisista. Hänen kahvinsa on saanut aina yli 80 pistettä 100 pisteen maksimista, eli luokitellaan erityiskahviksi. Markettikahvi on yleensä 60-70 pisteen luokkaa ja maailman toiseksi paras kahvi, joka myöskin tulee Nicaraguasta on saanut 97 pistettä. Ostettiin pari paunaa papuja mukaan (pauna 140c). Alexilta voi myös tilata postitse papuja. Saako Suomesta edullisia kahvimyllyjä vai ostanko sellaisen Guatemalasta? Oltiin täällä ehkä hieman liian aikaisin, sillä Alex kertoi, että seuraavalla viikolla on tulossa läheltä Hondurasin rajaa papuja, joista saa yli 90 pisteeseen yltävää kahvia.

Blogin päivittelyssä on taas pieniä haasteita, kun näytön taustavalot sanoutuivat irti. Pitää näyttää konetta jollekkin Leonissa.

Ruta de Cafe

Girasol kahvilassa kahvilla ja tacolla. Täältä sai ostettua trekkailukarttoja 30c kappalehintaan. Mielenkiintoisin oli Ruta de Cafe, jolle päätettiin lähteä kaupungissa tarpeeksi kahvia nautittuamme. Reitti alkoi pienen bussimatkan jälkeen Las Mariasin kylästä.

Ylängöllä kun ollaan, tasaiset osuudet ovat harvinaisia. Mutta siinä missä jalat kärsivät, silmät iloitsivat. Maisemat olivat todella kauniit ja (onnellisia) tuotantoeläimiä näkyi paljon, tässä lampaita.

Myös kahvia näkyi siellä sun täällä. Kahvipensaiden seassa oli puita, ilmeisesti varjostamassa pensaita. Hyvin ekologiselta näytti viljely. Tavattiin aiemmin pariskunta, joka oli ollut täällä sadonkorjuun aikaan ja he kertoivat, että ihmisiä ei kohdeltu kovinkaan hyvin tai ainakin työ näytti hyvin rankalta. Arvostivat kokemuksen jälkeen jokaista kupillista huomattavasti enemmän.

Hieno ötökkä ja kaunis kukka

Reitti kulki vielä tässä vaiheessa tietä pitkin. Välillä oli tällaisia portteja, ilmeisesti pitämässä eläimet oikealla alueella.

Lehmiä, jotka eivät juurikaan meistä häiriintyneet, katselivat vain uteliaina.

Kahvintaimiruukkuja rinteessä.

Myöhemmin nähtiin hieman pitemmälle ehtineitäkin.

Välillä reitti kulki pieniä polkuja pitkin. Kartta ei ollut kovin yksityiskohtainen, mutta kulkuohjeet olivat loistavat. Parissa kohtaa piti hieman miettiä, mutta yleisesti ottaen reittiä oli helppo seurata. Saisivat muuallakin tehdä tällaisia karttoja. Tokihan maaseudulle voi vain lähteä kävelemään, mutta ilman ohjeita ei oltaisi uskallettu yhtä pienille poluille ja umpimetsään.

Tämä on/oli FSLN:n vahvaa tukialuetta, joten punamustaa näkyy monessa paikassa.

Myös useimmat hevoset olivat vapaina tai puun alla varjossa, kun isäntä oli lähtenyt käymään jossain. Yleisin kulkuneuvo näytti olevan hevonen.

Reitin loppupuolella nähtiin hieman isompia pensaita, joissa näkyi vihreitä kahvinpapujakin.

Hello!

Pari koiraa meinasi aiheuttaa sydänkohtauksen. Kaupungeissa koirat ovat tottuneet ihmisiin, mutta täällä maalla ilmoittivat erittäin kovaäänisesti ja äkäisesti, että outo tyyppi kulkee tiellä tai polulla. Nämäkin näyttivät suloisilta, mutta onneksi olivat köyden päässä...

Siatkin ovat täällä yleensä köyden päässä, liekkö niin fiksuja eläimiä, että karkaisivat muuten. Reitti oli reilun kymmenen kilometrin mittainen ja kannatti tehdä näin sadonkorjuun ulkopuolellakin.