Sarawak cultural village (19€/aikuinen ja 12€ lapsi). Tultiin taas grabilla ja lähdettiin bussilla. Maisemat oli hienot, eikä satanut. Mentiin silti ensimmäisenä katsomaan esitystä, sillä se esitetään vain kahdesti päivässä.
Sarawakin eri heimot esiteltiin tanssin, musiikin ja pukujen avulla.Huumoripitoinen puhallusputkiesitys. Ei ampunut tahallaan ohi ja kaikki pallot saatiin poksautettua. Myös lopulta vapaaehtoisen turistin ampuma, noin metrin päästä.
Lopuksi kaikki halukkaat kutsuttiin lavalle tanssimaan. Vähän yritin Inkaa houkutella, mutta ei tällä kertaa. Vajaan tunnin esitys oli oikein hyvä.
Sitten oli aika tutustua rakennuksiin, joita oli alueella paljon. Tietoakin olisi löytynyt sovelluksesta, jonka olin ladannut, mutta tällä kertaa ei jaksanut tuijotella puhelinta, vaan mentiin ihan vaan katsellen ja fiilistellen alue läpi.
Kiikku!
Tippuvaa vettä.
Lounaalla käytiin alueen ulkopuolella Damai rannan hienoissa maisemissa. Jälkiruoaksi Inka pääsi maistamaan paikallista ABC:ta. Jäätelön kaltainen, mutta annoksesta löytyy myös esimerkiksi papuja ja maissia. Ei ollut hyvä, eikä tullut fania minustakaan, vieläkään.
Nämä penyaramit sensijaan olivat erittäin toimivaa evästä.
Perinteinen silta. Harkittiin yhtä kansallispuistoa (en muista nimeä), mutta jäi menemättä, kun se oli niin kaukana ja ehkä hyvä niin. Siellä olisi ollut useampi puro, joka ylitetään tällaisia pitkin, ois voinu olla turhan jännää.
Kubahin kansallispuiston portilla käytiin yhtenä päivänä, mutta se oli kiinni sateiden takia ja itseasiassa meidän kohteena ollut vesiputouspolku on ollut suljettuna jo kaksi vuotta maavyöryn takia. Muuten hyvälle turisti-infolle pieni miinus tästä. He kertoivat, että kansallispuisto on auki.
Katoin, että onpa hienosti pukeutuneita, turisteja vai esiintyjiä? Sitten hoksattiin, että pariskunta oli ottamassa hääkuvia. Aurinkolaseista päätellen ukolla on ollu rankat polttarit.
Kuvaajan takana ja itseasiassa etupuolellakin on perinteinen peli. Säännöt jäivät hämärän peittoon.
Täältä löytyiTanssipeli! Paikallisilla turisteilla oli hauskaa. Peliä vetivät esityksetä tutut naiset.
Päätettiin Inkan kans mennä katsomaan esitys toiseenkin kertaan. Tällä kertaa puhallusputkimies sai paikalliselta tyttöryhmältä alapeukkua ja pientä huutelua. Nyt ei haettukkaan esitykseen vapaaehtoista, vaan vahvalla painostuksella yksi tytöistä. Näytti, että saattoi hieman katua huutelua, mutta kaikilla oli erittäin hauskaa. Oikein hauska paikka.
Olin tutkinut, että Semenggohin villieläinkeskus ei ole suojelun varjolla luotu eläintarha, vaan ihan oikea luonnonsuojeluprojekti, joten lähdettiin kokeilemaan onnea, josko näkisimme orangin.
Heti portilla varoiteltiin, että kostealla kaudella viidakko on täynnä hedelmiä, joten orangit tulevat harvoin keskukselle syömään ja ellei tihkusade lopu, niin mahdollisuudet pienenevät entisestään. Joka tapauksessa oli kiva päästä pois kaupungista.
Orangeille tarjotaan ruokaa 9-10.30 ja iltapäivällä 15-16. Keskus aukeaa molempina ajankohtina tuntia aiemmin.
Oltiin tultu keskukseen vähän yli kahdeksan ja käveltiin tihkusateessa suoraan ruokinta-alueelle. Monet sivupolut oli suljettu.
Opittiin uutta. Same same but different. Josta tuli mieleen, että voisin opettaa teille kieliä. Same on indonesiaksi, malesiaksi ja suomeksi sama. Helppoa.
Ruokintapaikka. Väkeä alkoi valua paikalle potkapekoilla (jotain ne makso, ei kysytty hintaa), taidettiin olla ainoat jotka käveli, vaikka matka oli aika lyhyt. Vähän ennen yhdeksää puistonvartija ilmoitti, että nyt ei lähdetä pääruokintapaikalle tai millekkään muullekaan ruokintapaikalle, vaan lähtekää seuraamaan henkilökuntaa, pari orankia pitäisi olla lähistöllä.
Orankiperhe löytyi parkkipaikan laidalta.
Puistonvartija selitti orangeista ja heitteli niille banaaneja. Oltiin onnekkaita, sillä lähipäivinä orankeja ei ollut näkynyt ruokinta-aikaan. Pari urosta edellisenä iltana, kun alue oli jo suljettu vierailijoilta.
Alue ei siis ole mitenkään aidattu, vaan orangit voivat lähteä syvemmälle viidakkoon niin halutessaan. Esimerkiksi useat koiraat katoavat viidakkoon, eikä niitä enää koskaan nähdä. Tähän keskus myös tähtää, kaikkien orankejen toivotaan villiytyvän täysin.
Puistonvartijoilla ei ole lupaa koskea orankeihin mikä on todella hyvä asia, vaikka turhan lähelle mentiin mielestäni nytkin. Sumatran reissulla muistan skipanneeni Bukit Lawangin ja menneeni Ketambeen etsimään oikeasti villejä. BL:n turistialueella turistien sallitaan ottaa jopa kaverikuvia orankien kanssa. Tämä voi uhata koko villiä orankikantaa, sillä olemme perimältämme todella samankaltaisia ja orangit voivat saada tauteja ihmisiltä.
Kuvassa oleva Selina (s.2004) oli myöskin vuosia jossain ja palasi keskuksen alueelle vasta 2016 synnyttämään ensimmäisen poikansa. Joka on tuo kuvassa näkyvä nuori nimeltään Sem. Alle vuoden ikäisellä sylivauvalla ei ole vielä nimeä. Sem alkaa olla jo sen ikäinen, että se lähtee aivan pian omille teillensä.
Selinan lähdettyä käveltiin vielä puistovartijan johdolla pääruokintapaikkaa katsomaan. Hän alkoi selittää, kuinka olemme onnekkaita, kun olemme nähneet jo kolme orankia ja koska ne ovat villejä (puolivillejä minun huomautus) keskus ei voi taata orankien näkemistä. Tätä jankattiin taas ja oli jankattu jo niin paljon, että tuli mieleen, että tuleekohan tänne todella ihmisiä kuin eläintarhaan ja vetävät itkupotkuraivarit jos eivät näe orankeja? Mies kertoi onneksi myös orangeista, esimerkiksi sen, että tällä hetkellä alueen alfa on saanut varteenotettavan haastajan ja valta voi vaihtua. Usein vanha alfa katoaa syrjäytettynä viidakkoon. Näitä johtouroksia nähdään hyvin harvoin ruokintapaikoilla, vaikka niiden tiedetäänkin olevan alueella.
Tänne oltiin tultu Grabilla (5,5€/21km), jota on käytetty todella paljon. Takaisin kaupunkiin päästiin ilmaisella bussilla.
Kucing tarkoittaa kissaa ja kissat dominoivat katukuvaa, joten tottakai täältä löytyy myös kissamuseo. Väittää olevansa maailman ensimmäinen (1993).
Noin 40 vuotta sitten Satoru Tsuda sai ajatuksen kouluttaa kissoja mainoksiin ja julkaisi ilmoituksen otetaan vastaan kissoja. Hän vastaanotti yli 700 tarjousta, joista suurin osa tuli kirjeitse tai puhelimitse, mutta osa ihmisistä vain jätti ei toivotut kissat hänen kotiovelleen.
Hän valitsi neljä ja koulutti niitä erittäin määrätietoisesti, mikä johti tuloksiin. Kissat esiintyivät lehtimainoksien lisäksi televisiossa ja tienvarsikylteissä ympäri Japania. Kissat tekivät Satorusta miljonäärin ja hän palkkasi tähdillensä täyspäiväiset palvelijat. Kissojen terveydestä huolehtivat kellon ympäri Japanin parhaat eläinlääkärit. Myös ruoaksi kissat saivat parasta mitä rahalla voi ostaa.
Kissa on kesytetty noin 5000 vuotta sitten Egyptissä ja ne olivat jo tuolloin erittäin arvostettuja tuholaiseläinten torjunnassa. Kissa oli niin tärkeä osa perhettä, että kissan kuoltua perhe ajeli kulmakarvansa ja suri kissaa, kunnes ne olivat kasvaneet takaisin.
Pelkästään Beni Hasanista on löydetty yli 300 000 kissamuumiota.
Kissan ikä verrattuna ihmisen ikään.
Mielenkiintoista. Lähisukulaiset aiko tehdä eläinkokeita, onko tullut tuloksia?
Erilaisia kissapatsaita oli tietenkin satoja, ellei tuhansia.
Ja tietenkin kissaleffat oli mainittu.
Borneolla tavataan viittä eri villikissaa: bay cat, leopard cat, clouded leopard, marbled cat ja flat headed cat.
Museon pihalta avautui komea näkymä. Oikeassa reunassa näkyy kissan kuvalla varustettu ostoskeskus, josta aloitin mokkapannun etsinnän. Kämpästä ei kahvinkeitintä löytynyt, joka aamu ei jaksanut tehdä kahvilamatkaa ja instant ei ole kahvia, joten keitin piti löytää.
Löysin esimerkiksi liikkeen joka myy c-kasetteja, mutten mokkapannua. Aika pian olin valmis kelpuuttamaan myös pressokeittimen.
Ja lopulta, kun toivo oli jo lähes menetetty. Siinä on pressopannu.
Mapsistä löytyi myös Sarawak museo tien toiselta puolelta, mutta päätettiin mennä tuohon isompaan ensin. Myöhemmin selvisi, että Sarawak museo on itseasiassa tainnut muuttaa uuteen Borneo museoon ja vanha rakennus on kiinni.
Sarawak museon vieressä oli luonnontieteellinen museo, joka oli ilmainen, mutta siellä ei saanut ottaa kuvia. Pienestä museosta löytyi orangin luuranko, hyönteisiä, paljon täytettyjä eläimiä, varsinkin käärmeitä. Seinän mittainen pyton oli täytettynäkin vaikuttava näky, en haluaisi nähdä luonnossa, ainakaan kovin läheltä...
Morsiuspuku
Aivan uskomatonta... Videolla esiteltiin kauppareittejä, joiden tärkeä osa Borneo on ollut, mielenkiintoista, mutta muun muassa Suomi on tämän mukaan osa Venäjää! Etelä-Sudan kartasta löytyy, joten vanhasta kartasta ei ole kyse. En tykännyt.
Maskeja, joita käytetään rituaalitansseissa, varmistamaan esimerkiksi hyvä riisivuosi.
Pääkalloja oli luonnollisesti paljon.
Hautapaalun kopio. Tämä on eräänlainen hautakivi, jonka veistämiseen menee urakoivalla kaivertajalla kaksi vuotta. Ei siis pystytetä ihan joka päälikölle.
Museo oli iso, informatiivinen ja hyvä kokonaisuus, joten sen jaksoi kiertää kokonaan.
Kuva majapaikkamme uima-altaalta. Tuolta alhaalta, käytännössä lähes samasta rakennuksesta löytyi loistava ruokapaikka nimeltään Topspot, jossa käytiin muutaman kerran syömässä.
Tässä rapua tulisella mongolikastikkeella ja leivitettyjä katkarapuja.
