Cal Orck'o

Retkeltä palattua haluttiin nähdä lisää dinojen jälkiä, joten otettiin mikro (paikallinen minibussi 1,5b) kohti maailman suurinta dinonjälkipaikkaa. Mikro jumittui kuitenkin niin ikävästi ruuhkaan, että päätettiin kävellä loppumatka, vaikka navigaattori kertoi etäisyydeksi 6km.

Semisti kadutti, kun kivuttiin todella jyrkkiä katuja ylös, matkalla tuli jopa viileämpi. Maisemat olivat kuitenkin hienot, huomattavasti paremmat, kuin siltä the näköalapaikalta, jossa käytiin aiemmin kahvittelemassa. Päätielle päästyämme otettiin viimeisille parille kilometrille toinen mikro ja hyvä näin, sillä muuten oltaisiin hyvin todennäköisesti menty ohi.

Tämä merkittävä paleontologinen paikka sijaitsi nimittäin sementtitehtaan yhteydessä. Pääsymaksu oli 30b/hlö ja kuvaamisesta piti maksaa vitonen ekstraa. Oli juuri alkamassa kierros lähelle jälkiä, joten kiirehdittiin laittamaan kypärät päähän.

Tämä jälkiä täynnä oleva seinämä oli silloin miljoonia vuosia sitten vaakatasossa. Tästä on romahtanut jo pieni osa, nyt kun se on kasvillisuuden yms suojaamatta ja vesi auringon kanssa haprastuttaa liuskekiviseinämää. Kysyinkin oppaalta miksei seinämää ole suojattu mitenkään. Opas kertoi, että ylös on tehty kattoa, jotta vesi ei pääsisi halkeamiin ja osa jäljistä on muovitettu. Se, että sementtitehdas omistaa paikan ei edistä suojelua, varsinkaan, kun kaupungin ympäristöstä löytyy monesta paikkaa jälkiä, ei toki näin paljoa yhdestä paikkaa.

Montaa erilaista jälkeä löytyy.

Tässä suurimmat. Monet jäljistä olivat sen verran ylhäällä, että niitä oli paras tiirailla näköalatasanteen kiikareilla.

Jopa T-Rex voi olla suloinen pienenä. Puistossa oli paljon infoa dinoista ja patsaita.

Häntää aseena heilauttelevan dinon hännänpää, tai esihistoriallinen kakka. Espanjankielisistä selosteista ei saatu selville varmuudella kumpi oli kyseessä.

Kuten mutteri aiemmin kommentoi, dinot viihtyivät laaksoissa. Täällä ei tosiaan ollut Andeja dinojen aikaan, vaan niiden tilalla meri. Salar de Uyuni on muisto tältä ajalta.

Minnan lempidino. Lopuksi käytiin vielä auditoriossa katsomassa BBC: dinodokkarin viimeinen osa, jossa dinoille käy kalpaten.

Retki jatkuu

Toisena päivänä reitti kulki suurimmaksi osaksi tietä pitkin. Pakko mainita aamulta pieni miinus oppaiden suhteen. Kysyessämme vettä Marian kertoi, että kannuissa on (vesi kuului retkeen). Yhteensä kymmenisen litraa ei riittänyt mitenkään kymmenelle koko päiväksi, joten Adam ja aussi keittivät lisää koko porukalle mitä pystyivät ja toinen englantilainen täytti pullonsa suoraan hanasta. Itse lähdin matkaan n. 3 litran kanssa.

Retken kohokohta. Aitoja dinosaurusten jalanjälkiä!

Miten nämä ovat tänne taltioituneet eivät oppaat osanneet kertoa ja kanadalainen kertoi olevansa geologi ei paleontologi, joksi minä halusin joskus alle kouluikäisenä. Mielestäni pysähdyimme täällä aivan liian lyhyen aikaa. Melko pian oli kuitenkin lounastauko, joten jätin syömisen väliin ja palasin tutkimaan jälkiä, aivan uskomattomia. Löysin myös yhden ison pyöreän jäljen lähistöltä.

Paikallinen lehemä.

Meidän porukka.Vasemmalta saksalaiset (Fabian ja Benjamin), Minna, Johnny (opas), englantilainen Alex, minä, Jimmy (aussi), Adam, Marian ja kanadalainen Matt.

Adamin lämmittely alkoi tuottaa tulosta ja Marian alkoi unohtaa muun porukan, myös Johnny alkoi laiskistua, eikä enää kulkenut porukan viimeisien joukossa Marianin johtaessa. Tauot olivat omaan makuuni aika kehnoissa paikoissa ja kärki meni turhan nopeaa maisemien ihailuun, joten jäin välillä porukasta, myös saksalaiset kulkivat useimmiten satoja metrejä kärjen takana. Edellisenä päivänä Johnny jäi hienosti risteykseen odottamaan Adamia ja aussia, kun he kokeilivat ilman kenkiä kulkemista. Nyt molemmat oppaat olivat kuitenkin kärjessä, eikä tieltä poikkeamista jäänyt kukaan näyttämään, joten kävelin polun ohi. Nähdessäni muut alhaalla en viitsinyt palata, vaan laskin mäen alas ilman vahinkoa.

Myöhemmin kylään tultaessa oppaat painelivat ensimmäisinä majapaikkaan vaikka huusin, että odotetaan viimeisiä. Minä ja Minna jäätiin tien risteykseen odottamaan saksalaisia, myös Matt ja Alex jäivät huutoni jälkeen paikoilleen, hekään eivät olleet kovin tyytyväisiä oppaisiin tänä päivänä, mutta syyttivät asiasta ystäväänsä Adamia.

Mutta palataanpa tämän avautumisen jälkeen vähän takaisin päin.

Sillä maisemat olivat edelleen upeita, eikä niistä ole mitään valittamista.

Todella paljon eri värejä. Hetken taas etsin, ettenkö muka ottanut parempaa kuvaa, mutta täytyy taas todeta, että kuvissa paikka ei näytä puoliksikaan yhtä hienolta, kuin oikeasti.

Toinen yö vietettiin Potolossa. Veteni oli loppunut lähes pari tuntia ennen kylää, joten ensimmäisenä ostin ison pullon ja join n. 1,5 litraa. Tämä ei kuitenkaan pelastanut uudelta kokemukselta. Aivastaessani majapaikassa sain kaikki vatsalihakseni kramppaamaan, tuntui aivan hirveältä kaiteella istuessani, Marian muistutti onneksi hengittäimestä ja olo helpotti krampin vähentyessä ja päästyäni maahan makaamaan. Majapaikasta saimme taas oman huoneen, sillä nyt kahden hengen huoneita oli neljä.

Tänä toisenä päivänä käveltiin 19km (tällä kertaa graafissa ei näy virheitä). Lähdettiin 2960 metristä, korkein kohta oli 3272 metriä ja yövyttiin 3028 metrissä.

Potolon poliisilaitos. Kolmantena päivänä ei kuulemma trekkailtaisi lainkaan ja bussi lähtisi seitsemältä. Protestoitiin tätä vähän, sillä oli ollut puhe kolmen päivän trekistä. Päätettiinkin yhteistuumin, että lähdetään myöhemmin kuorma-auton kyydissä ja tehdään vielä aamulla pieni retki lähiympäristöön. Tämä sopi oppaille, mutta aamulla retki jäi tekemättä, kun oppaat yrittivät ehtiä kaikesta huolimatta kahdeksan bussiin.

Se oli kuitenkin jo mennyt, joten kivuttiin kuorma-autoon.

Matka Sucreen kesti kolmisen tuntia ja reitti oli vaarallisen kaunis, onneksi kuski ajoi hiljaa. Kyydissä oli paikallinen joka viihdytti puolet matkasta musisoinnillaan ja herrasmiehenä antoi Minnalle peittonsa istuinpehmusteeksi. Soittimen hän rakensi muovipussista ja kammasta. Sucressa syötiin vielä lounas Condorravintolassa, jonka jälkeen käveltiin Minnan kanssa Condor B&B:hen (ei yhteyttä retkenjärjestäjään), jossa paikanpitäjä oli varannut meille vanhan huoneemme. Pienistä miinuksista huolimatta erittäin mukava irtiotto luontoon, nyt jaksaa taas kaupungissa.

Kalasin

Kalasin oli kaikinpuolin mukava paikka. Huomasi ettei siella paljon turisteja nay, lapset tuijottivat ihmeissaan ja aikuisetkin olivat yllattyneita nahdessaan lankkarin. Jotkut nuoret tytot uskaltautuivat juttusille ja pienen smalltalkin jalkeen he sanoivat bye ja juoksivat hihittamaan ystaviensa kanssa. Kaikki olivat todella ystavallisia ja koska turisteja on todella vahan, ei ole myoskaan kaksoishinnoittelua, joten kaikki oli viela halvempaa, kuin Thaimaassa yleensa. Kalasinissa viihtyisi varmasti kauemminkin ja saisi enemman irti, mutta silloin pitaisi osata thaita, silla ainoastaan jotkut nuoret osaavat englantia ja huomaa etteivat hekaan ole sita tottuneet puhumaan.


Puisto, jonka niemessa oli illalla aerobickia ja nuoret harjoittelivat tanssiesityksia. Niemesta loytyi myos punttisali, mutta kun yritin sinne paivalla, niin pleikkaria pelaava poika ilmoitti, etta paikka on kiinni.


Standardi sairaala


Kiinalais-kristillinen kirkko?


Viimeinen majapaikkani Kalasinissa, muuten hyva paikka, mutta puolet hotellista oli remontissa ja aamulla sai herata sirkkelin aaneen.


Dinot ovat seudun teema.


Kuninkaallista taidetta.


Niinpa...Me taidetaan mokata taa homma...


Sapelihammastiikerin kallo.


Museoitu kaivaus lahella Sirindhornin museota. Vieraskirjaan kirjoittaessa piti kysy neuvoa, silla kaikki muut olivat kirjoittaneet thaiksi, eika mulla ollut kasitysta mihin kohtaan tulee mitakin.

Prinsessa Sirindhorn ja Sirindhornin museo

Aamulla kavelin linja-autoasemalle ja sain kuulla, ettei Sahatsakhaniin mene busseja. Olin varma, etta muistin vain paikannimen vaarin, joten kavelin takaisin majapaikkaan tarkistamaan asian. Nimi oli oikein, joten kysyin majapaikan respasta miten paasen Sahatsakhaniin, muutaman englanninkielisen sanan ja elekielen jalkeen tytto huitoi paikalle tuktuk-kuskin, joka vei minut 20 bahtilla songthaewin luokse, jolla paasin Sahatsakhaniin 25 bahtilla. Jain kyydista pois Jurassic parkin kohdalla ja lahdin etsimaan museota. Kadun varsi oli taynna koululaisia jotka vilkuttivat iloisesti minulle Thaimaan liput kadessa ja huutelivat tervehdysia. Mina hymyilin, vilkutin takaisin ja vastailin tervehdyksiin, eniten minua kuitenkin mietitytti mita taalla tapahtuu ja miksi mun piti laittaa just tanaan Lao P.D.R paita paalle. Parin sadan metrin kavelyn jalkeen pysahdyin puhumaan yhdelle opettajalle ja han kertoi, etta Thaimaan prinsessa Sirindhorn on vierailemassa museolla. Toisen kerran sen jalkeen, kun han oli avaamassa museota, joten minulla kavi melkoinen tuuri. Museo oli tietenkin suljettu vierailun ajaksi, mutta opettaja epaili, etta vierailun jalkeen se olisi auki ja pyysi minua jaamaan heidan kanssaan odottamaan prinsessaa. Mina jain ja opettaja toi minullekin Thaimaan lipun ja juttelimme kaikenlaista Thaimaasta, opettaja yritti rohkaista oppilaitaan puhumaan englantia, mutta he olivat liian ujoja. Tunnin myohassa alkoi tapahtua ja mina liityin rivistoon opettajan viereen. Ensin kaahasi ohi useampi poliisiauto ja sitten opettaja sanoi minulle, etta seuraavassa on prinsessa. Heilutimme kaikki lippuja ja prinsessa heilutti kattaan Mersun takapenkilta. Ohiajon jalkeen lahdin museolle ja paasin sisaan. Museossa oli paljon tietoa evoluutiosta ja maapallosta. Kaikki oli hienosti ja selkeasti esilla ja museo oli todella nykyaikainen. Museon keskiosassa olivat dinosaurusten luurangot, vaikuttavan nakoisia otuksia. Puoli tuntia siita, kun paasin sisalle, vitriineista sammuivat valot ja kaikki laitteet hiljenivat, sulkemisaika. Jain kiertelemaan paikkaa, mutta 10 minuuttia sen jalkeen, kun en ollut enaa nahnyt ketaan muita, lahdin suunnistamaan uloskaynnille, vartija tulikin vastaan ja opasti turistin pihalle. Kavin syomassa ja lahdin tien varteen odottamaan kyytia. Hetken paasta ohi ajoi kolme linja-autollista sotilaita rynnakkokivaarien kanssa, olinkin nahnyt vain yhden sotilaan pellolla ja vahan ihmetellyt huolehtiiko prinsessan turvallisuudesta tosiaan vain parikymmenta poliisia ja pari sotilasta, Ilmeisesti puskat olivat kuitenkin taynna sotilaita. Reilun tunnin paasta aurinko alkoi laskea ja mina aloin huolestua kyydista, silla 30km on vahan liian pitka matka kavella. Lahdinkin kavelemaan kylalle ja kyselin paikallisilta neuvoa, yksi aija rupesikin soittelemaan puhelimella kyytia, mutta ei onnistunut. Koitinpa viela liftaamistakin, mutta pimean tultua luovutin ja lahdin etsimaan majoitusta. Tassa vaiheessa sivukujalta kaartoi oikeaan suuntaan songthaew ja mina juoksin tien yli pysayttamaan sita, tamakin ajoi ensin ohi, mutta sitten nain kauniit jarruvalot ja juoksin auton luokse. Kuski ei puhunut englantia, mutta ymmarsi, etta haluan Kalasiin ja naytti 100 bahtin setelia, tama sopi minulle paremmin, kuin hyvin ja paasin vihdoin takaisin majapaikalle. Mitapa huomenna? Tietenkin takaisin, silla museosta on puolet nakematta ja dinosaurusosastokin oli puoliksi pimeana.









Edellisen kuvan dino



Prinsessa Sirindhorn