sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Dodomaan


Bussi, laiva ja lentokone on jo tässä maassa koettu, päätinkin jatkaa Kigomasta matkaa junalla. Rautatieasema on saksalaisten rakentama. Kävin jo aiemmin kyselemässä aikatauluja ja kuulin, että nyt on hieman ongelmia raiteilla. Sadekausi ja lähellä Dodomaa oli ollut tammikuussa onnettomuus, jossa oli kuollut ihmisiä. Lipputoimiston pojat olivat todella ystävällisiä ja selittivät miten varaan liput netistä ja kertoivat, että liput myydään pikaisesti loppuun edellisenä aamuna, pitää siis olla valmiina heti seitsemältä kun liput tulevat myyntiin. Normaalisti lippuja voi ostaa viikkoja etukäteen, mutta nyt kun ei ole varmuutta aikatauluista, lippuja myydään tällä linjalla vain päivää aikaisemmin.

Minähän olin valmiina varaussivustolla https://booking.trc.co.tz/booking/search, mutta maksaminen ei onnistunut. Kävelin siis äkkiä respaan ja tilasin mopon. Lipunmyyntipisteellä oli lyhyt jono ja sain lipun, joka piti käydä maksamassa asemamestarin luona. Tämä mestarinainen sanoi kuitenkin vain jotain mitä en ymmärtänyt. Opettelin sanan hyvin ja palasin edelliselle pisteelle, jossa minua ei kuitenkaan ymmärretty, mutta sain lipunmyyjän mukaani asemamestarin luokse. Pienen naureskelun jälkeen minut ohjattiin toiselle kioskille, jossa sain maksettua kaksikymmentä euroa matkasta. Palattuani lipunmyyntipisteelle sain lopulta varsinaisen lipun. Hieman haasteita, mutta lopulta kaikki hyvin.
Gomben kansallispuistoon kävin kyselemässä matkaa, mutta simpanssien näkeminen oli niin kallista, että skippasin sen. 24 tunnin pääsymaksu olisi kustantanut 118 dollaria. Puistoon pääsee vain veneellä ja venebusseilla kulkien sen olisi joutunut maksamaan kahteen kertaan. Majoitus olisi kustantanut 24$ per yö ja opasmaksu saman verran. Toinen vaihtoehto olisi ollut vuokrata puiston vene päiväksi. Tuolloin olisi pitänyt maksaa vain kerran pääsymaksu, mutta veneeseen olisi pitänyt ostaa 60 litraa löpöä ja maksaa 24$ laiturimaksu. Jacobsonilla ollut pariskunta oli tehnyt reissun kahden muun naisen kanssa, mutteivat olleet nähneet simpansseja. On sadekausi, joten mahdollisuudet ovat aikalailla viiskytviiskyt.
Vuohta ja banaaneja. Viitisen euroa.
Paikallinen vankila pitää ravintolaa Bangwe rannalla. Täälläkin näki, että vesi on korkealla. Rantapaikat olivat veden vallassa.
Tapasin jo aiemmin tämän 15-vuotiaan pojan, joka kerjäsi tuolloin kenkiä. Ensimmäisellä kerralla jäi mietityttämään, että miten poika puhui niin hyvää englantia. Kun näin pojan uudestaan ruokapaikassa, päätin tarjota hänelle lounaan ja kysyä lisää hänen tarinastaan. Kengät olivat jo löytyneet. Poika ei ollut pakolainen, kuten olin olettanut, vaan paikallinen poika muutaman kilometrin päästä. Koulu oli jäänyt kesken koulupuvun puuttumisen takia. 

Päivällisellä 19.2. taas tapasin länsimaisen lääkärin, joka vahvisti tunteeni, että Tansaniassa ollaan alettu olla koronasta enemmän huolissaan pari viikkoa sitten. Virallinen kanta on edelleen se, että Tansania on koronavapaa, mutta paikalliset ovat alkaneet epäillä tätä. Ihmisiä kuolee yskään tavallista enemmän. 
Lauantaiaamuna juna lähti aamukahdeksalta aikataulun mukaan. Minulla oli makuupaikka kuuden hengen hytissä. Tarkkoja paikkoja ei ollut, joten nappasin keskipaikan. Muutkin lähinnä makoilivat, eikä alapetejä tehty istumapaikoiksi, vasta, kuin lähellä Dodomaa. Muut olivat matkalla Dar Es Salaamiin.

Nämä vaunujen välit heiluivat melkoisesti. Pienemmän ihmisen olisi kannattanut olla hyvin varovainen, minäkin ohitin nämä kohdat hyvin nopeasti. Välillä kyyti oli, kuin hevosen selässä. Juna pomppi.
Onko tuo luodinreikä?
Ravintolavaunusta sai ruokaa aamiais-, lounas- ja päivällisaikaan. Aina olin etuajassa. Ruokatilauksia kyseltiin myös hyteistä, mutta mielestäni oli miellyttävämpi syödä ravintolavaunussa.

Kanaahan minä olin odottanutkin. Karkulainen saatiin kiinni ja lisää kanoja ostettiin välipysäkeillä suoraan ravintolavaunun ikkunasta.

Lipuntarkastuksissa oli poliisi mukana. Ngurukaan saapuessa samassa vaunussa matkustanut vinkkasi, että tällä pysäkillä kannattaa olla tarkkana omaisuutensa suhteen. Laitoin kännykän vierestäni taskuun.
Apinanleipäpuita, paljon tasankoa ja metsää. Pieniä kyliä. Niitä katsellessa aika meni ihan leppoisasti. Noin tuhannen kilometrin arvioitu matka-aika oli 25 tuntia. Juna oli lopulta vain 3 tuntia myöhässä Dodomassa.


perjantai 26. helmikuuta 2021

MV Liemba

 MV Liemba on tai oli maailman vanhin reittiliikenteessä oleva laiva. Nyt tuo 1913 rakennettu laiva on väliaikaisesti poissa liikenteestä, Normaalisti se liikennöi Tansanian ja Sambian välillä. 

Graf von Goetzen rakennettiin Hampurissa, Saksan keisarikunnassa ja se oli yksi kolmesta laivasta, jotka valvoivat Tanganyikaa ensimmäisen maailmansodan aikaan. Kuten kaikki tietävät Saksalle ei käynyt hyvin tuossa sodassa, joten kapteeni upotti laivan 1916, Saksan paetessa alueelta. 1924 Britit nostivat laivan pinnalle ja se palasi liikennöimään järvellä 1927 Liemba nimellä. Se on viimeinen Saksan keisarikunnan käytössä ollut laiva, joka liikennöi säännöllisesti. 

Melko lailla hetken mielijohteesta, päätin kävellä satamaan ja koittaa etsiä Liemban. Onhan laiva tansanialainen ja tämä on helposti suurin satama, jossa se liikennöi. Kaiken järjen mukaan legendaarisen laiva pitäisi siis löytyä täältä. Ensimmäisellä portilla vartijanainen oli hyvin ystävällinen ja opasti toiselle portille. Pienen kielimuurin takia en ihan varmuudella ymmärtänyt kävelyohjeita, joten hyppäsin innokkaan mopokuskin kyytiin. Hän vei minut oikealle portille vajaalla viidelläkymmenellä sentillä. Tällä portilla kyselin taas Liembaa ja vartija vahvisti laivan löytyvän täältä. Hieman mietteliäästi hän päästi minut sisään ja ohjasi toimistoon. Esitin siellä asiani, haluaisin nähdä kuuluisan laivan. Nainen pyysi minut mukaansa ja menimme seuraavaan rakennukseen. Siellä minut pyydettiin odottamaan ja hetken päästä takahuoneesta tuli mies, joka esitteli itsensä Titukseksi, hän on Liemban kapteeni ja esittelee mielellään laivan minulle. nelisen euroa piti maksaa satamamaksua tai jotain ensimmäiselle kopille.

Siinä se on, Liemba. Kapteeni sanoi, että tästä eteenpäin voin ottaa kuvia, niin paljon kuin haluan. Emme tavallaan ole enää satamassa. Valtion kohteiden kuvaaminen on Tansaniassa kiellettyä. Rautatiet, satamat, virastot, lentokentät... 
Ensimmäiseksi tutustuttiin ohjaamoon tai mikä tämän nimi nyt onkaan laivakielellä. Minä pääsin ruoriin. 

Kapteeni kertoi, että vuoden aikana laivan kaikki tekniikka, moottorista navigointijärjestelmään tullaan uusimaan ja laiva liikennöi sen jälkeen toiset sata vuotta.

Myös kaikki puupinnat tullaan uusimaan.
Laivan palontorjuntakalustoa.
Baari. Myös tämä menee uusiksi. Baari siirtyy laivan takaosaan ja ruokailutila laajenee nykyisen baarin paikalle.

Ykkösluokka
Läheskään kaikissa satamissa ei ole laituria, joten pikkuvene tuo matkustajat tälle ovelle ja matkustajat ostavat lipun tuolta luukusta. 
Kolmannen luokan tiloja. Jos nyt oikein muistan, niin laivalla oli alempi kolmasluokka vesirajan alapuolella, kolmas luokka, toinen luokka, ensimmäinen luokka ja VIP. 

Rahtiluukku ja nostin, joka jaksaa nostaa kerralla 2,5 tonnia. Rahdin maksimimäärä on kaksisataa tonnia ja matkustajia otetaan kyytiin maksimissaan kuusisataa henkeä. Tähän päättyi erittäin kattava kierros. Kiitin kapteenia ja annoin kymppitonnin tippiä. Todella mielenkiintoinen yksityiskierros. Kannatti kokeilla. Pitää tulla muutaman vuoden päästä katsomaan miltä laiva näyttää remontin jälkeen. Kapteeni kertoi olevansa kiireinen vaikka laiva on satamassa. Hän organisoi remonttia. 

Matkalla päätielle näin Kaiser talon. Lähempää en uskaltanut ottaa kuvaa. Talo on rakennettu Saksan siirtomaa-aikaan Wilhelm toisen metsästysretkeä varten. Tuota metsästyretkeä ei kuitenkaan koskaan tehty ja nykyään komea talo on alueen johtajan virka-asunto. 

torstai 25. helmikuuta 2021

Ujiji

 

Ujiji oli 1800-luvulla vilkas keskus, joka kukoisti orja- ja norsunluukaupan ansiosta. Kuten kuvasta näkyy nykyään tämä on pieni kylä Kigoman kyljessä. Alueen keskus siirtyi Kigomaan orjakaupan loputtua ja sinne rakennetun rautatieaseman ansiosta. Myös Tanganyikan pinnan dramaattinen lasku vaikutti asiaan. Ujijin kaivot kuivuivat.
Tähän herraan olen törmännyt lähes jokaisessa museossa ja historiankertomuksessa. Tippo Tip oli legendaarinen orjakauppias, joka oli vastuussa tuhansien ihmisten orjuuttamisesta. Jossain vaiheissa hän jopa hallitsi laajoja alueita täällä, eikä tyytynyt vain kaupankäyntiin. Paikallisten mukaan miehen joukkojen aseet päästivät tippo tip äänen, tästä Hamed bin Mohamed el Marjebi sai lempinimensä. Erittäin häikäilemätön liikemies ja aikansa self made millionaire. Miehen isä oli kotoisin Omanista ja äiti nykyisen Tansanian rannikolta.
Zanzibarilta tuttuja kuvia, mutta täällä kerrottiin myös niistä, jotka eivät päässeet niin pitkälle. Heikoilla ei ollut arvoa, joten heidät jätettiin tienposkeen kuolemaan, kahleita ei avattu.

Surullisia reittejä.

Tänne en kuitenkaan tullut vanhan orajakeskuksen takia, vaan yhden maailmanhistorian kuuluisimman kohtaamisen takia. 27 lokakuuta 1871 Stanley oli saanut vihiä, että hänen etsimänsä kuuluisa tutkimusmatkailija Livingston on alueella ja lopulta sattumien kautta hän löysi Livingstonen mangopuun varjosta ja lausui kuolemattomat sanat:  “Dr. Livingstone, I presume?”

Nuo sanat lausuttiin täällä. Mangopuun kuoltua paikalle rakennettiin muistomerkki. Stanley ei onnistunut tehtävässään tuoda Livingstonea kotiin, tutkimusmatkailija halusi syvemmälle. Livingstone ei enää koskaan nähnyt kotimaataan, vaan kuoli kaksi vuotta myöhemmin nykyisen Sambian alueella malariaan.
Livingstonen uskolliset palvelijat, joista Livingstonen kerrottiin vapauttaneen Chuman, monien muiden orjien tapaan. Miehet olivat Livingstonen vapaita palvelijoita. Britannia oli painajaismainen orjien ostaja länsirannikolla, mutta täällä maa edesauttoi orjuuden lopettamisessa. Livingston toimi britannian palveluksessa ja on haudattu Westminster Abbeyhyn.
Kerosiinisilitysrauta. Kertoo kaupankäynnistä, näitä ei montaa ole Tansaniassa. En ole koskaan ennen nähnyt moista laitetta.
Työkaluja

Tämä on ollut siirtomaa-aikaan edistyksellinen paikka. Kigoman aluetta hallitsi nainen nimeltä Theresa Ntare. Tansanian itsenäistyttyä luovittiin paikallisista kuninkaallisista, mutta Ntare pääsi parlamenttiin ja jatkoi politiikassa. Hän kuoli 1999, eli samana vuonna, kuin Tansanian ensimmäinen presidentti ja kansakunnan ikoni Nyerere.

Museon lopussa oli tämä kartta, jonka äärellä googlettelin hetken. Isimila ja Bagamoyo pääsivät suunnitelmiin.
Kun otin kylänraitista kuvaa, tämä mies tuli pyytämään, että otan hänestäkin kuvan. Taustalla on hänen pyhäkkönsä, joka vaatisi hieman varoja, mies vihjasi. En alkanut rahoittajaksi, vaan jatkoin matkaa. 
Simba on Tansanian ylivoimaisesti suosituin jalkapallojoukkue. näitä kannattajayhdistyksiä löytyy lähes jokaisesta pikkukylästäkin.

maanantai 22. helmikuuta 2021

Jacobsen beach

 Kun heräsin ensimmäisenä aamuna Jacobsenilta, näin ikkunasta apinoita ja antiloopin. Nyt on luonto taas lähellä.

Seepra hengaili pihapiirissä usein. Kuulin, että yhden työntekijän äiti oli löytänyt orvon varsan ja tuonut tänne. Seepraa ei ole lemmikki, vaan se hengailee semivillinä lähistöllä, apinoiden tapaan. Olin aina yhtä innoissaan tästä. Seepra pihassa... Mummolla ja papalla oli kesukkina poro. Eksoottista sekin, jos katsoo tansanialaisten näkökulmasta.
Pikkuinen sammakko
Pieni antilooppi. Tätä en nähnyt kovinkaan usein, oli erittäin arka.
Respan partsi. Ruokaa täältä ei saanut, mutta kaikilla oli käytössä keittiö. Ruoat sai ostettua Kigomasta. Mopokyyti sinne kustansi reilun euron. Minun lisäkseni täällä oli vain yksi pariskunta ja yksi nainen. Pariskunta oli menossa seuraavaksi Sambiaan. Maaraja on kiinni, mutta aikoivat silti yrittää. Sinne saattaa päästä rahtilaivalla järveä pitkin, tämä oli tutkinnan alla. Pariskunnan nainen sanoi, että pahinta mitä voi sattua on, että he eivät vain pääse yli. Pidin asenteesta.
Pistetään nyt itse tehdystä aamiaisestakin kuva. Ruokavalio oli erittäin hedelmäpainoitteinen. Ne ovat niin hyviä tropiikissa.
Apinaa piti käydä hätyyttämässä kesken ruokailun. Ilmeisesti ois maistunut.

Koristeena olleita pääkalloja.

Kukkasia. Paikan omistaa norjalainen pariskunta. He ovat tällä hetkellä Norjassa, eivätkä pääse "kotiin" sulun takia.

Paratiisi on ehkä tässäkin blogissa hieman kulunut sana, mutta sitä tämä paikka oli. Järviviidakko oli upea. Aivan kiinni vedessä. En ole tainnut tällaisessa paikassa ennen olla. Tanganjika on Afrikan toiseksi suurin järvi, heti Victorian jälkeen. Pituutta 670 kilometriä ja syvyyttä  1471 metriä. Tämä onkin Afrikan syvin järvi ja ainoastaan Baikal on maailmanlaajuisesti syvempi.


Järvi on huomattavasti paremmassa kunnossa, kuin Victoria. Kaloja oli monenlaista. Kaikki sen verran pieniä, että hyviä kuvia en saanut. Näkyvyys oli erinomainen. Varsinkin afrikan järvistä löytyvää bilharziaa ei täällä pitäisi olla. Norjalaiset ovat testanneet veden. Tuo ihon läpi porautuva mato on heti malarian jälkeen toiseksi tappavin ihmisloinen. Malariaan kuolee vuosittain arviolta 400 000 ihmistä ja bilharziaan 200 000.

Krokotiilihyökkäyksiäkään tällä rannalla ei ole ollut, ainakaan 25 vuoteen, mitä norjalaiset ovat täällä olleet. Viimeksi tällä järvellä on kuollut krokotiilin hyökkäyksessä ihminen vuosi sitten. kahdeksantoistavuotias poika, joka oli pesemässä koulupukuaan. Tilastoja krokotiilihyökkäyksistä löytyy täältä. Uhreja on paljon enemmän, kuin olin kuvitellut.



Rannalta näkyi monenlaista vesillä liikkujaa.

Näköalapaikalla. Selkeänä päivänä täältä näkee Kongon.


Rannasta olisi löytynyt teltta kypylpyhuoneella ja keittiöllä. Hintaa oli sama kaksikymmentä euroa, kuin huoneella. Turvallisuus kuitenkin sen verran mietitytti, että päätin pysyä huoneessa, vaikka teltta kiehtoi. Huone oli respan vieressä, kun taas teltta olisi ollut sadan metrin päässä rannassa, omassa yksinäisyydessään.