Yksi päivä, kolme valuuttaa

Leonista lähdettiin aikaisin aamulla, sillä suoraan Hondurasin rajalle menisi vain kaksi bussia, toinen 4.10 ja toinen 6.05. Valittiin tuo jälkimmäinen. Puoli kuuden aikaan piti olla paljon takseja liikenteessä ja niin niitä olikin, mutta kaikki liian täysiä. Täällä on tapana jakaa takseja ja napsia uusia kyytiläisiä matkanvarrelta. Erinomainen tapa sinänsä, mutta me tarvittiin nyt rinkkojen kanssa lähes tyhjä taksi. Luovutettiin 10 minuutin jälkeen ja lähdettiin kävelemään, ehkä ehditään. Pian kuitenkin takaamme tööttäsi taksi, jossa oli vain yksi ihminen ja päästiin kyytiin. Asemalla oltiin vähän vajaa kuusi ja päästiin vielä istumaan. Matka kustansi 50c/hlö ja piti olla express, eli ei pysähdy ihan joka risteykseen. Pysähdyksiä oli kuitenkin melkoisesti ja kuulin, kuinka yksi edessä ollut paikallinen manaili ystävälleen, että tämäkö muka express.

Hondurasin rajalle (El Guasaule) päästiin kuitenkin hyvissä ajoin vähän kahdeksan jälkeen. Käytiin aamiaisella ja kyseltiin riksaa, sillä bussiin tullut häsläri vakuutti, että rajalle on 3km. Tämä olisi halunnut 50c. Minna kuuli, että vanha nainen oli tuhahtanut, 50c muka, sehän maksaa 15c. Ei kuitenkaan meinattu löytää myöhemmin riksaa edes viidellä kympillä. Ensimmäinen vaati satasen, toinen viisi, kun tivattiin mitä viisi, hän lopulta sanoi, että 5$/hlö. Huijareita täynnä koko asema... Lopulta yksi lähti 50c hintaan ja päästiin 500 metriä immigrationiin, jossa oli kuulemma Honduras. Vähän päivitellen annoin miehelle 50c kolikkoina, jotka oltiin juuri ja juuri ehditty matkalla laskea.

Exit-leimoista vaadittiin 45c/kpl, vähän ärsytettynä kyselin miksi ja jupisin korruptiosta, mutta maksettuamme saimme kuitin. Ulos astuessamme tajuttiin, että se ilmeisesti paikallisille 15c/hlö riksakyyti vie myös sillan yli Hondurasin puolelle. Katumusharjoituksena käveltiin ne muutamat sadat metrit. Saivat sittenkin huijattua.
Hondurasin puolella mentiin koppiin, johon meidät ohjattiin kerrottuamme, että ollaan menossa El Salvadoriin ja saatiin 3 päivän transitleimat 3$/kpl. Nyt kun tutkin hieman lisää CA-4:sta, meidän ei kai edes tarvisi leimauttaa passejamme, niin kuitenkin kaikki näyttävät tekevän...

Immigrationin jälkeen (passit ja leimat tarkastettiin moneen kertaan) löydettiin minibussi, joka veisi meidät suoraan El Salvadorin rajalle (El Amatillo), loistouutinen, joten hypättiin kyytiin (120l/hlö). Hondurasin valuuttaa oltiin vaihdettu rajalla ihan kohtuuhintaan. Kyyti oli hurjaa, mutta hengissä selvittiin ja oltiin jo 11.30 uudella rajalla. Tällä kertaa Hondurasin puolella vain vilkaistiin passeja ja iskettiin leimat.

Rajajoki ylitettyämme oltiin El Salvadorissa, jonka immigrationissa vanha mies kysyi mihin ollaan menossa, vastattiin San Migueliin, jonka jälkeen hän näpytteli tietomme tietokoneelle, muttei lyönyt leimoja. Passeja takaisin antaessa hän totesi hymyillen, että olemme kaukana kotoa ja toivotti tervetulleeksi El Salvadoriin. Sydämellisin rajavirkailija koskaan. Rajalta päästiin puoli kahdeksi San Migueliin kahdella bussilla (2$/hlö). Kyseltiin kyytiä Perquiniin, mutta kuultuamme, että seuraava bussi lähtee vasta 15.30, päätettiin etsiä hotelli ja jatkaa seuraavana päivänä, pimeällä ei ole kiva saapua mihinkään, varsinkaan Keski-Amerikassa.

Huone löydettiin bussiaseman vierestä Hotel Shadaysta (18$), ilmastointi, oma vessa, kaapelitöllö ja wifi, kyllä kelpaa.

Kaupunkiin tutustumiskierroksella ostin kolmella dollarilla El Salvadorilaisen sim-kortin (Claro). Kortti sisältää 6 dollarilla puheaikaa ja 350MB nettiä seuraavaksi viideksi päiväksi. Kortti piti rekisteröidä, joten täällä ei ole kadut täynnä käytettyjä sim-kortteja. Numero on +50370922466. Tuo taustalla näkyvä tulivuori on San Miguel (2130m), viimeksi se päästeli höyryjä tammikuussa ja 2013 joulukuussa lentoja jouduttiin perumaan sen purkauduttua.

Kirkot ovat vielä mielessä, joten tässä San Miguelin katedraali. Salvadorilaisista olen saanut tähän mennessä hyvin ystävällisen kuvan, lukuunottamatta niitä kahta erillistä kaupittelevaa lasta, joista toinen kirosi meidät, kun emme ostaneet mitään ja toinen löi minua samasta syystä. Minnan silmät on kehuttu kauniiksi jo kahteen kertaan (naisten toimesta), joten hyvin avointa kansaa näyttävät olevan, minun silmäni eivät ole kuin normaalit, yksi lisäsi (ruskeat). Yleisessä kaupunkikuvassa maa poikkeaa eniten Nicaraguasta siinä, että täällä näkyy raskaasti aseistettuja poliiseja ja vartioita pumppuhaulikoiden kanssa hyvin paljon, vähän Filippiinien tapaan.

Pupusaa piti tietenkin käydä maistamassa (0,5$/kpl), kun kerran tultiinkin El Salvadoriin. Ehdottomasti paras mikä ollaan saatu, ei liikaa maissinmakua, kuten Matagalpassa, eikä rasvainen, kuten Leonin versiot. Tämä on siis lähes kansallisruoka, jota tarjoillaan iltapäivällä ja illalla.

Lisäsnäkiksi ostin torilta yhdellä dollarilla pussillisen keitettyjä ja suolattuja kokonaisia katkarapuja. Hyviä, mutta hieman liikaa suolaa. Taisivatkin olla enemmän ruoanlaittoon tarkoitettuja.

Aamulla jatkettiin matkaa puoli kymmenen bussilla (1,5$/hlö) Perquiniin, jossa oltiin puolenpäivän aikoihin.

Kylä on yli tuhannen metrin korkeudessa, joten täällä on mukavan lämmintä, eikä paahtavan kuuma keskipäivälläkään (kuva iltapäivältä). Ensimmäinen majapaikka oli tasoonsa nähden turhan tyyris, joten jatkettiin matkaa. Kylä oli pieni, mutta majapaikkaa ei näkynyt, kunnes eräs mummo viittoi meidät luokseen.

Häneltä saatiin tämä huone 20 dollarilla. Nainen pitää päätyönään matkamuistomyymälää ja johtaa ravintolaa, tämä taisikin olla ainut huone, jota hän on alkanut vuokraamaan. Huone on erittäin kodikas, hieman tulee mökki tai mummolafiilis, ollut varmaankin ennen jälkikasvun käytössä. Jälkeenpäin huomasin, että seinässä luki Comedor "La Muralla" Artesanias y Hostal.

Huonetoverimme.

1€ = 29c = 23l = 1,1$

FSLN

Viimeisenä iltapäivänä käveleskeltiin pitkin kaupunkia ja minä tutkin, että olisiko kaupungissa vielä jotain tärkeää nähtävää. Huomasin, että oltiin unohdettu vallankumousmuseo täysin. Ei odotettu paikan olevan auki pääsiäissunnuntaina, mutta käytiin kuitenkin katsomassa ja yllätyttiin iloisesti. Sisäänpääsy museoon kustansi 50c/hlö ja sisälsi espanjakielisen oppaan, joka oli taistellut itse 16-vuotiaana FSLN:n joukoissa.

Aluksi oli Augusto César Sandino, joka oli työskennellyt nuorena jenkkien banaanifarmeilla Hondurasissa ja kypsytellyt vallankumouksen ajatusta. Hän johtikin nicaraguan vapautusliikettä 1927-1933. Eli siihen asti, että jenkit saatiin ajettua maasta pois. Tämän jälkeen Sandino teki suuren virheen. Hän allekirjoitti rauhansopimuksen Somozan kanssa, joka sopimuksen allekirjoituksen jälkeen tapatti Sandinon ja nousi valtaan. Tämän Samozon ampui 1956 nykyisin kansallissankarin (marttyyrin) asemassa oleva Rigoberto Lopez Perez. Diktatuuri oli kuitenkin liian vahva kaatuakseen yhteen mieheen ja ilman mitään vaaleja diktaattoriksi nostettiin ensimmäisen Samozon vanhin poika. Tämä Samozo kuitenkin kuoli 1963 sydänkohtaukseen ja häntä seurasi hänen veljensä, kolmas ja viimeinen Samozo. Dynastian alamäki alkoi 1972 tapahtuneen suuren maanjäristyksen jälkeen, joka tuhosi 90% Managuasta. Tuolloinkin Samozolle oli tärkeintä haalia itselleen mahdollisimman paljon avustusrahoista, kuin auttaa kärsivää ja kuolevaa kansaa, tämä oli liikaa monille tärkeimmistä tukioista ja he vetäytyivät. Hieman myöhemmin puolestaan kapinalliset alkoivat saada tukea ja raskasta aseistusta (eri lähteistä toki).

Tässä vaiheessa kaksi englantilaista tuli museoon ja oppaamme antoi Minnalle karttakepin ja pyysi selittämään näille sen mitä tähän mennessä oli kertonut, vähän kuin kuulusteluna. Ei pidä ymmärtää väärin, mies oli erittäin hauska ja mukava heppu, joka otti hetken päästä ohjakset takaisin käsiinsä.

Leonin vapautus kesti päiviä ja tästä oli museossa paljon kuvia. Oppaamme tapaan suuri osa taistelijoista oli hyvin nuoria. Samozon hävittyä Leonissa, hän määräsi suurpommituksen kaupunkiin, jossa kuoli paljon siviilejä. Tämä ei kuitenkaan FSLN:nää pysäyttänyt, vaan he etenivät metri metriltä raskaasti taistellen lopulta Managuaan asti, josta Samoza pakeni Paraguayhin.

Samoza ei kuitenkaan ehtinyt enää nauttia rahoistaan vaan häntä jahtaamaan lähetettiin jo seuraavana vuonna kommandotiimi, joka koostui neljästä miehestä ja kolmesta naisesta. Tämä kuvastaa hyvin myös vallankumousta, jossa taisteli paljon naisia. Tiimi löysi hänet ja tappoi singolla C-sarjan mersuun. Yksi tiimin jäsenistä ilmoitti, että he eivät voineet sietää miljonääriplayboyta, kun tuhannet latinot kuolevat nälkään. Yksi tiimin jäsenistä saatiin kiinni ja teloitettiin, muut pääsivät pakenemaan.
Tästä ei Nicaraguan onni kuitenkaan alkanut, vaan alkoi uusi vallankumousyritys, eli contrasota. Jossa yhdysvaltojen rahoittamat ja tukemat contrat pyrkivät tuhoamaan Nicaraguassa alkaneen "kommunistiliikken". Tämän sodan aikana yhdysvallat joutui kansainväliseen tuomioistuimeen miinoitettuaan Nicaraguan tärkeimmät satamat ja rypi Iran-Contra-skandaalissa. Sandinistien tuhoaminen ei kuitenkaan onnistunut. He kyllä joutuivat luopumaan vallasta 1990, mutta nykyään ovat jälleen vahvasti siinä kiinni, jälleen demokraattisesti.

Historianopetuksen jälkeen siirryttiin tutkimaan museorakennusta, joka oli Samozoiden aikana toiminut hallintorakennuksena. Oppaamme näytti meille komeron josta hän oli löytänyt Leonin taisteluiden jälkeen kasan ruumiita. Huone oli toiminut toistuvasti kidutuskammiona. Sinne oli sullottu 17 väärin ajattelevaa ihmistä, pidetty 3 päivää sisällä ja katsottu sen jälkeen oliko kukaan enää hengissä, useimmat eivät olleet.

Katolla, joka oli melko heikossa kunnossa, englantilaisella miehellä meinasi mennä jalka katosta läpi. Täällä opas esitteli maisemaa ja hieman ympärillä näkyviä rakennuksia. Kiitimme lopuksi opasta ja ostimme häneltä vallankumouksesta kertovan dvd:n (100c). Loistava, erittäin mielenkiintoinen kokemus.

Daniel Ortega oli yksi sandinistivallankumouksen johtajista, ensimmäinen vapailla vaaleilla valittu Nicaraguan presidentti (1985-1990) ja maan nykyinen presidentti (2007-)

Semana Santa

Semana Santa eli pääsiäinen on selkeästi suurin juhla koko Latinalaisessa Amerikassa. Mekin oltiin palmusunnuntaina valmiina katedraalilla, jotta nähtäisiin Jeesus ratsastamassa aasilla. Ihmisillä oli paljon palmunlehtiä mukana. Saarna tuntui kuitenkin kestävän ja kestävän, joten käytiin välillä kävelemässä muualla ja kun palattiin katedraalille ihmisiä valui ulos ja menot olivat ohi. Tiesin, että kulkueen piti olla sunnuntaiaamuna, mutta ilmeisesti sitä ei ollut katedraalilla, vaan jossain muussa kirkossa tai sitten se oli ennen kirkonmenoja. Jotta jatkossa ei missattaisi juhlallisuuksia hankin ohjelman, jossa näkyy kolmentoista kirkon pääsiäisohjelmat. Eihän tästä lappusesta suomalainen oikein mitään ymmärtänyt, joten piti myös vähän opiskella netin ääressä. Reissussa parasta on muista kulttuureista oppiminen ja nyt katolilaiset pääsiäismenot ovat joten kuten tiedossa.

Tämä suuri kulkue pääsi kuitenkin keskiviikkona yllättämään. Hyvin harras oli meno, seurattiin hieman mutta mukaan ei menty.

Tässä taas törmättiin ilmeisesti kirkon päämieheen katedraalin edessä. Saarna oli juuri loppunut ja juhlakulkue kulki viereiseen rakennukseen.

Ihmisten lähdettyä katedraalista käytiin tutkimassa sitä vähän tarkemmin ja löydettiin Ruben Darion hauta alttarin vierestä. Tämä Nicaraguan tärkein runoilija kuoli vain 49 vuoden iässä lähes sata vuotta sitten, mutta jätti suuren perinnön.

Pitkäperjantai on pääsiäisen tärkein päivä, joten mekin päätettiin herätä aikaisin ja seurata ristintie seremonia. "Kotikirkkomme" La Mercedin seremonia alkoi jo neljältä yöllä, joten päätettiin mennä lähellä olleeseen Parroquia el Calvaron kirkkoon, jonka vastaava seremonia alkoi vasta viideltä.

Kirkko oli kauniisti koristeltu ja paikalla oli muutamakymmenen ihmistä.

Kaikille jaettiin kynttilä ja tietolappunen sisääntullessa. Vartin yli viisi pidettiin pieni saarna tai esipuhe, jonka jälkeen neljä miestä käveli jeesuspatsaan luokse ja lähti kantamaan sitä. Seuraamaan lähteneet ihmiset sytyttivät kynttilät, kuten mekin.

Matka kulki pitkin lähikatua aamun sarastaessa. Kaksi torvimiestä oli edellä antamassa lyhyellä soitannalla merkin, että kulkue saapuu. Myös yksi poliisi kulki kulkueen edellä varmistamassa, ettei liikenne haitannut.

Pysähdyttiin yhteensä neljäntoista talon eteen, joille oli kannettu pöytä pihalle patsasta varten ja talon väki oli odottamassa. Pysähdyksillä pyydettiin ymmärryksemme mukaan anteeksi Jeesuksen ristiinaulitsemista. Reilun tunnin kestäneen kierroksen jälkeen palattiin kirkolle ja ristintie oli tämän kirkon osalta ohi. Tämä oli ainoa ristintie, jolle itse osallistuttiin, mutta päivällä nähtiin useita muita.

Tässä ilmeisesti San Franciscon kulkue. Päivällä nämä kulkueet olivat huomattavasti suositumpia ja keski-ikäkin oli matalampi.

Sutiavan kirkossa ei ollut patsasta vaan miehet kantoivat suurta puista ristiä.

Kun kerran täällä Subtiavassa oltiin, päätettiin käydä katsomassa tätä el Tamarindon puuta, johon espanjalaiset valloittajat hirttivät seremonioitta kaupungin päällikön näyttääkseen, että hän on heikko. Sittemmin puusta tuli alkuperäiskansojen taistelun symboli. Puulla käyminen sopi päivän teemaan, olivathan kyläläiset laittaneet puun eteen plakaatin, jossa sanotaan, että "tässä on hänen ristinsä, joka on valomme". Tämä alkuperäiskansan pääkaupunki on nykyään virallisesti osa Leonia, mutta niille jotka asuvat täällä se on edelleen oma kylänsä.

Enkelikujia näkyi paljon, sitä mihin seremoniaan ne kuuluivat emme tiedä.

Illalla pidettiin Jeesuksen hautajaiset. Ensin pappi tai ilmeisesti joku ylempi piti saarnan.

Tämän jälkeen Jeesus otettiin alas ristiltä ja asetettiin arkkuun.

Tästä kameramiesarmeijasta, joka ryntäsi "ruumiin" luokse olisi voinut luulla, että kyseessä on oikeasti Jeesus eikä nukke.

Seremonia päättyi kulkueeseen, joka lähti kulkemaan kohti länttä. Me lähdettiin syömään, olihan paasto lähes päättynyt.

Täältä saa parhaita hampurilaisia koskaan. Sämpylänpuolikkaat voidellaan majoneesilla, reilusti mausteita, jotka paistetaan sipulin kera, kasviksia, kinkkua ja runsas pihvi, hmmm... (55c).

Juhlittiin silti sushin merkeissä. Todella maistuvia olivat nämäkin ja miellyttävä käydä välillä syömässä hienosti.

Lauantaina ei ollut kulkueita, mutta tämä katunäytelmä nähtiin. Näytelmässä esitettiin Jeesuksen tie tuomiosta ristille. Vähän jännitti, että meinaako ne ristiinnaulita kaverin oikeasti, sen verran kovan litsarin tämä Jeesus sai kuulusteluissa. Ei kuitenkaan ja ei raippakaan näyttänyt oikealta.

Sunnuntaiaamuna herättiin taas aikaisin ja mentiin katedraalille kuudeksi. Vuorossa oli viimeinen näytelmä, jossa Jeesus tapaa jälleen Marian.

Katedraalin toisesta sivusta lähti liikkeelle Jeesus

Ja toisesta Maria.

Näiden kahden kohdattua puiston takana jo valmiiksi iloinen soitanta vaihtui When the saints go marchingiksi ja pyhimykset jatkoivat yhdessä takaisin katerdraalille, tämä oli selkeästi iloisin seremonia. Tähän päättyi meidän pääsiäisenviettomme. Enpä ole ennen kristillisemmin viettänyt.


El Salvadorin numeromme: +50370922466

León

Leon on Granadan ohella Nicaraguan historiallisesti tärkein kaupunki. Granada ja Leon sotivat ja kiistelivät keskenään Nicaraguan johtajuudesta maan itsenäistyttyä, kunnes leonilaiset keksivät pyytää 1853 William Walkerin kukistamaan Granadan. Tämän yhdysvaltalaisen palkkasoturin onnistuttua tehtävässään helposti, hän julisti itsensä Nicaraguan presidentiksi ja maan osaksi Yhdysvaltojen etelävaltioita. Maan saatua itsenäisyytensä takaisin 1857 perustettiin uudeksi pääkaupungiksi Managua, sotaisten Leonin ja Granadan väliin, jonkinlaisena kompromissina. Tämä toimi ja nykyään Managua on Nicaraguan väkivaltainen pääkaupunki, jonka torilla tehdään puolet koko maan rikoksista ja muualla pääkaupungissa melkein se toinen puolikas. Granada ja Leon ovat sen sijaan rauhallisia kaupunkeja, joiden vanhoja rakennuksia virtaa kaikkialta maailmasta turisteja katsomaan.

Etenkin Leon on täynnä kirkkoja:

Katedraali, joka on Keski-Amerikan suurin.

La Merced, eli se kirkko, jonka vieressä me asustamme.

Parroquia el Calvario

San Francisco

San Juan Bautista

Ja hieman kauempana keskustasta sijaitseva Sutiavan kirkko. Näitä riittäisi vielä n. 20 lisää, mutta ehkä tässä oli tarpeeksi antamaan kuva, että kaupunki on hyvin uskonnollinen ja loistava paikka viettää pääsiäistä kristittyyn tapaan. Vaikkakin monet leonilaiset karkaavat muiden nicaragualaisten tapaan rannoille viettämään pääsiäistä hyvin epäkristilliseen tapaan. Sinänsä hyvin ymmärrettävää, lämpötila nousee tähän aikaan vuodesta päivittäin lähelle 40 astetta. Tähän liittyen olikin hauska tapaus, kun oltiin varaamassa matkaa Telicatulivuorelle ja kysyttiin mitä pitää ottaa mukaan. Hyvät kengät, vettä ja pitkähihainen paita oli vastaus. Kysyin vähän ihmetellen miksi mukana pitää olla pitkähihainen? Vastaus oli yksinkertainen, Ylhäällä on kylmä ja lämpötila voi laskea illalla 25 asteeseen...

Retki tehtiin torstaina ja se alkoi tylsästi. Ensin odoteltiin puoli tuntia lähtöä ja sitten oltiin pari tuntia epämukavassa minibussissa, jotta päästiin tulivuoren juurelle.

Telica on yksi alueen aktiivisimmista tulivuorista ja alueen ainoa, jolla on mahdollisuus nähdä laavaa. Viimeksi vuori purkautui 2011. Kysyin ylös kivuttaessamme oppaalta, kuinka äkkipikainen vuori on, antaako se yleensä varoituksia. Opas kertoi, että maa järisee ennen purkausta. Totesin, että hyvä, paljonko ennen nämä järistykset alkavat, viikkoa vai päivää aiemmin. Opas hymyili ja sanoi, että n. 40 sekuntia aiemmin. Erittäin vaarallinen vuori siis... Vuoren rinteellä asuu silti kolme veljestä perheineen viljellen maata.

Ylhäältä maisemat olivat kauniit

Ja kraateri vaikuttava. Laavaa ei kuitenkaan voi valoisalla nähdä, joten auringonlaskua mentiin katsomaan kraaterin toiselle puolelle.

Taustalla savuaa Nicaraguan korkein tulivuori San Cristobal (ja pienet metsäpalot).
Illan pimennyttyä käveltiin takaisin kraaterin reunalle ja alettiin tuijottamaan vaaleaan pimeyteen. Olosuhteet eivät kuitenkaan olleet puolellamme, höyryä oli liikaa ja tuuli liian vähän, joten 120 metriä syvän kraaterin pohjalla olevasta laavasta ei näkynyt edes pientä punerrusta. Hieman pettyneinä jouduttiin köröttelemään uudet kaksi tuntia Leoniin.

Museoista maininnan arvoisin oli tämä Museo de Leyendas y Tradiciones, vaikka ollaan me Picassoitakin käyty katsomassa.

Museon selleissä oli paljon erilaisia nukkeja.

Myös muumioituneista eläimistä oli tehty taidetta.

Itse rakennus on historiallinen, täällä toimi poliittisten vankien kidutuskeskus aina vuoteen 1979 saakka, jolloin sandinistat vapauttivat Leonin. Samozojen hirmuhallinnon (1937-1979) aikana käytetyistä kidutusmenetelmistä oli yksityiskohtaisia kuvaelmia, mutta ei niistä sen tarkemmin. Vähän tuli mieleen Kambodzan S-21.