Teheran - Istanbul

Matkatoimisto oli kertonut, että asemalla pitää olla 3 tuntia ennen junan lähtöä. Päätin, että tunnissa ehtii hyvin asemalle, mikä oli puoliksi totta, sillä olin perillä viittä vaille seitsemän juoksemisen ansiosta, kun juna lähtee yhdeltätoista. Näin heti pitkän jonon, mutta kysyin infosta mitä minun pitää tehdä. Olin pienemmässä kansainvälisessä terminaalissa, jonka infotyttö ei puhunut juuri lainkaan englantia, toisin, kuin naiset kansallisessa terminaalissa. Hän näytti jonoa, johon menin. Paikallinen nainen kuitenkin näytti heti, että mene ensin tuonne toiseen paikkaan, jossa ei näyttänyt olevan jonoa. Tässä paikassa sain tarran lippuuni (vaikutti, ettei myöhästyminen olisi haitannut) ja minulle näytettiin pitkää jonoa. Tämä jono johti paikkaan jossa matkatavarat punnittiin ja ne lähtivät liukuhihnaa pitkin jonnekkin. Koitin kysyä, että eikö junaan saa ottaa kuin käsimatkatavarat, mutta tämä virkailija ei puhunut lainkaan englantia, vaan ohjasi minut infoon, jossa nainen soitti johonkin ja sanoi no problem 9 after 30. Kysyin, että tä?, mutta pian tajusin, että nainen tarkoitta, että 21.30 pitää olla jonossa ja minun matkatavarani voi ottaa junaan sisälle, eli nyt oli aikaa.

Pian iranilainen mies tuli juttelemaan kanssani ja kutsui istumaan heidän kanssaan, hän oli matkalla äitinsä kanssa ja menossa etsimään Ankarasta töitä. Äiti kuori meille kurkkuja ja appelsiineja. Pian paikalle saapui heidän ystävänsä, myöskin äitinsä kanssa, tämäkin mies oli menossa työnhakuun. Iranilaiset eivät tarvi viisumia Turkkiin jonkin vanhan sopimuksen ansiosta, jonka solmivat Ataturk ja Persian kuningas. Rautatieasemalla tuli juteltua myös Iranin painonnostajien joukkueenjohtajan kanssa, joka oli myös jonkin Aasian liiton presidentti. Hän kertoi, että he ovat pian tulossa Eurooppaan kilpailuihin ja kirosi sitä kuinka vaikeaa Schengen alueelle on saada viisumi. Nyt mukana oli vain 2 urheilijaa, mutta yleensä he ovat liikkellä isommalla porukalla. Näistä Ankaran kisoista vain tuli ilmoitus liian myöhään, kuusi päivää sitten. Hän on itsekkin urheilija, mutta loukkaantumisen takia vain valkokaulushommissa tällä hetkellä, syksyllä hän yrittää osallistua Las Vegasin kisoihin, jos vain saa viisumin.

Juna lähti ajallaan ja minä jaoin hytin Iranin edustusjoukkueeseen kuuluvan potkunyrkkeilijän ja isän ja pojan kanssa, joista poika on valmistumassa hyvin arvosanoin iranilaisesta huippuyliopistosta ja on jo saanut paikan St. Lousilaisesta yliopistosta jenkeissä, jossa hänen on tarkoitus jatkaa opintojaan, kunhan vain saa hankittua opiskeluviisumin, mikä ei kuulemma ole kovin helppoa, eikä mitenkään varmaa saada. Pian miehet jotka tapasin rautatieasemalla, tulivat kutsumaan minut teelle heidän hyttiinsä.

Ensimmäinen mies ja hänen äitinsä.

Iranilainen juna oli oikein mukava ja ilta meni lähinnä Rezaan (opiskelija) kanssa jutellessa, Dereke (potkunyrkkeilijä) ei ikävä kyllä puhunut kovinkaan paljon englantia, mutta oli muuten oikein hyvä tyyppi ja hänen kautta tutustuin Mehdiin, joka tuntui hyvin saman henkiseltä kuin minä.

Aamulla heräsin, kun alettiin tarjoilla aamiaista, olin ostanut kupongin (8kT), joka kattoi kaikki ateriat Iranin puolella. Illalla saimme kebabbia ja lounaaksi kanaa, oikein hyvää sapuskaa, eikä mitään einestä.

Tabrizissa, jossa saimme ulkoilla sen jälkeen, kun passit ja laukut oli tarkistettu rajaa varten. Pelkäsin, että joudunko purkamaan koko rinkan, mutta virkailijan röngtenkatse skannasi loput, kunhan vain nostin muutaman päälimmäisen vaatteen rinkastani.

Iso suolajärvi, jossa näytti olevan paljon vähemmän vettä, kuin normaalisti, ensin en nähnyt vettä ollenkaan.

Tuukka vs. Dereke

Matsi ei onneksi toteudu. Dereke näytti videoita treeneistä ja nopeutta tuntu löytyvän, tavoitteena on päästä ammattilaiseksi UFC:hen tai vastaavaan.

Minä ja Rezaa rajalla. Ei mikään maailman vilkkain raja-asema, ainoastaan neljä junaa viikossa, jos ymmärsin oikein. Iranin puolella piti odottaa, sillä iranilainen perhe oli ymmärtänyt väärin ja luuli, että 19-vuotias tyttö voi edelleen matkustaa vanhempiensa passilla. Tyttö ei halunnut poistua junasta ja islamilaisten lakien takia miesvirkailijat eivät voineet koskea häneen, joten jostain piti kutsua naisvirkailija, tyttö kuitenkin poistui junasta vajaan puolen tunnin kuluttua omatoimisesti.

Turkin puolella kesti tietenkin jonkinaikaa, kun junalastillinen ihmisiä kävi hakemassa leimansa ja passit tarkistettiin elektronisesti. Minun lisäkseni junassa oli muutamia vanhempia ausseja. Enemmistö naisista luopui huivista rajan jälkeen.

Iranilainen juna jatkoi Van järven rantaan, jossa vaihdoimme laivaan. Tämä matka kesti 5-6 tuntia. Jotkut nukkuivat, mutta useimmat valvoivat, kuten minä. Laivan henkilökunta laittoi musiikkia soimaan ja osa tanssi, oikein hyvä meininki, minä istuin suurimman osan ajasta painonnostajien kanssa. Yhdessä vaiheessa menin laivan keulaan, johon rakennettiin toinen disco läppärillä ja pienillä kaijuttimilla, täällä oli enimmäkseen nuoria. Tanssilattian täyttivät suurimmaksi osaksi miehet, pari nuorta naistakin kävi toki hieman tanssimassa. Kysyin myöhemmin, että mikseivät he tanssineet enempää ja kuulin, että jotkut ajattelevat vanhanaikaisesti naisesta pahaa, jos hän tanssii näin, joten tällaisessa paikassa he eivät mielellään tanssi, omassa enemmän suljetussa porukassa asia on aivan toisin. Minutkin houkuteltiin tanssimaan, mutta enemmän pidin omista hyttibileistä seuraavana iltana, siinä omassa porukassa, joka muodostui matkan aikana ja mihin tutustuin Mehdin ja Derekin kautta.

Aamun sarastaessa saavuimme järven toiselle puolelle.

Turkin juna, pysähdyksillä katselin automaattia, mutten sellaista löytänyt, junassa kuitenkin kävivät dollarit 1,5 kurssilla.

Porukkamme oli suurimmaksi osaksi tässä, kaikki paitsi minä iranilaisia. Jonkun isoisä haettiin kuvaa varten toisesta hytistä. Perjantia oli oikein hauska, ravintolavaunussa opin iranilaisten suosiman korttipelin ja sain kovasti kehuja nopeasta oppimisesta. Pokeria pelasin ilman rahaa (muslimit eivät perinteisesti uhkapelaa) parin kaksinpelin verran, mutta voitettuani hyvin ison tasoeron takia molemmat (vastustaja ei luopunut kertaakaan) alettiin pelata iranilaista peliä. Ikävä kyllä meille ilmoitettiin myöhemmin, että koska emme tilaa mitään joudumme poistumaan, hytistä olimme lähteneet, että muissa hyteissä olevat eivät häiriinny vaan saavat nukkua rauhassa. Ymmärsin ensin väärin, että ruokaa ei enää saa ja syy miksi jouduimme lähtemään valkeni minulle vasta hytissä, kun Muhammed valitti nälkää, palasimmekin syömään hänen kanssaan. Turkin junassa ruoka oli kallista ja einestasoa.

Asia 100% Raw Power Lifting Federaation presidentti Arian Salarian poistumassa junasta Ankarassa, jonne jäivät myös kaikki hyttitoverini.

Ankaran asemalla kuvattiin jotin musiikkivideota.

Mehdi hankkiutui tietenkin yhteiskuvaan näyttelijän kanssa ja jutteli sen verran, että selvisi naisen isoisän olevan iranilainen.

Yön aikana tutuista nuorista useimmat olivat jääneet pois. Ainoastaan Minä, Mehdi, Muhammed ja Shirin olimme jäljellä ja menossa Istanbuliin. Lauantai menikin rauhallisesti Mehdin ja Muhammedin hytissä ja ravintolavaunussa. Turkki näytti olevan oikein kaunis maa. Ravintolassa yllätyin, kun kuulin muutamilta iranilaisilta hyväntahtoista Osama ja terroristiläppää huivini ja paitani takia, lähinnä kuitenkin kehuja, monet olivat kiinnostuneena lukemassa mitä paidassani lukee. Jotkin iranialaiset eivät pidä arabeista historian vuoksi. Suhde on alkanut vaikuttaa aika paljon samalta, kuin mikä venäläisillä ja suomalaisilla on.

Perillä Istanbulissa olimme hieman ennen yhtätoista ja ehdimme Euroopan puolelle menevään lauttaan. Shirin oli varannut Madrid hotellista huoneen valmiiksi ja me muut lähdimmekin saattamaan hänet sinne. Olin itse katsonut valmiiksi, että Soho hostelli voisi olla hyvä valinta, mutta kolmen hengen huone kustansi Madrid hotellissa vain 90L sisältäen aamiaisen, joten päätimme jakaa sen Mehdin ja Muhammedin kanssa, ettei hyvä porukka hajoa.

Huoneemme suihku tuntui kolmen päivän jälkeen oikein hyvältä, sillä kummassakaan junassa ei sellaista ollut.

1€=2,2L

Teheran

Bussimatka kesti aika tasan luvatut 17 tuntia ja perillä oltiin aamu yhdeksältä. Linja-autoasemalta pääsin kätevästi lähelle majoituspaikkoja metrolla, vaikkakaan rinkan kanssa täyteen metroon änkeäminen ei ollut herkkua.

Need brains... Aamupalaa ostaessani näin hieman erikoisempaa syötävää, normaalisti oisin tilannu, mutta jostain syystä nyt jäi testaamatta.

Teheranissa olen käynyt kansallismuseossa ja

Azadi monumentilla, tää oli ihan hieno paikka, harmi vaan ettei ollut auki.

Tiistaina lähdin katsomaan pohjoisessa näkyviä vuoria, muutama kilometri piti kävellä vuoren juurelle, sillä metron pohjoisin asema ei ole vielä valmis. Olin luullut, että hissillä pääsisi ihan tonne lumelle asti, muttei se hissi edes ollut toiminnassa, eikä sillä olisi päässyt lähellekkään lunta, kiipesin kuitenkin ylemmäs katsomaan maisemia, lumirajalle oli ihan liian pitkä matka. Matka oli täynnä ravintoloita ja paikka onkin suosittu torstaisin ja perjantaisin, nyt väkeä ei ollut paljoa.

Joku pöljä oli rakentanut aidan keskelle polkua, mutta onneksi joku toinen oli korjannut virheen ja taittanut verkkoa sen verran, että pääsin jatkamaan hyvälle näköalapaikalle, josta oli näkymät, sekä...

pohjoiseen, että...

etelään.

Matkalla takaisin hotellille näin Yhdysvaltain entisen lähetystön muuriin maalattuja todennäköisesti iskulauseita (persiaksi) ja muutaman kuvan, tämä oli hienoin. Sinänsä pientä, kun miettii, kuinka paljon pahaa Iranille on näiden muurien sisällä tehty.

Käytyäni illalliskebabilla näin katupiraattimyyjällä tämän levyn, eipä ois uskonu... (1kT)

Huomeniltana (keskiviikko) alkaa pitkä matka kohti Istanbulia, matkaa on 3000km ja arvioitu saapumisaika on puol seittemän lauantai-iltana, halpaa kyytiä, sillä matka maksoi alle 50€ sisältäen sapuskat Iranin puolella.

(Tuukka on jo Turkissa mutta Siina hoitaa velvollisuutensa loppuun.)

Mielipiteisiin vaikuttamista

Palataanpa vielä erikseen paikkaan jossa oli näyttely/infotila, jossa näin ainoan kerran ennen Teheraniin paluuta juutalais/jenkkivastaista materiaalia Iranissa, pahuutta oli korostettu satanismiteemalla.

Paikan pitäjä (joka antoi luvan kuvata, kun kysyin ja hänellä olisi ollut julisteiden kopioitakin, jos olisin halunnut) kertoi obeliskin olevan saatananpalvojien symboli, koitin kysellä lisää, että eikö se ole egyptiläisten alunperin, eivät kai ainakaan he olleet saatananpalvojia ja hän kertoikin, että niin se onkin ja eivät olleet, mutta sen jälkeen saatananpalvojat ovat ottaneet symbolin omakseen, pitää selvittää onko tällä mitään pohjaa.

Jos tämä näyttää pahalta, niin mietitäämpä myös länsimaista propagandaa, jonka takia usein muslimeja pelätään terroristeina.

Useissa sarjoissa ja elokuvissa muslimeihin viitataan hyvin huonossa valossa. Osaako joku kertoa esimerkiksi 24:sen (joka on lopulta aika puhdasta pelottelua ja auttaa muun pelottelukamppanijoinnin kanssa oikeuttamaan valloitusretkiä, joista nykyään puhutaan terrorismin vastaisena sotana, kun ennen ne olivat siirtomaapolitiikkaa tai kommunismin vastaista taistelua) veroisen sarjan, jossa muslimeja käsiteltäisiin hyvässä valossa tai edes normaaleina hyväntahtoisina ihmisinä?

Kaveri kunnes toisin päätetään Saddamin kuva (seteli) palkinnoksi sille, joka keksii ensimmäisenä... Kilpailuaikaa viikko ja todennäköisesti paras yritys palkitaan.

PS. Kaikkien viimeisessä kuvassa näkyvien sarjojen kaikki tuotantokaudet ovat silti Iranissa helposti saatavilla, eivätkä mitenkään tiskin alla. Esimerkiksi Teheranissa Imam Khomenin aukion piraattikaupoissa. Iran ei ole allekirjoittanut mitään tekijänoikeussopimuksia, joten leffojen, pelien ja ohjelmien kopiot ovat täällä laillisia.

(Tuukka on jo Turkissa mutta Siina hoitaa velvollisuutensa loppuun.)

Bushehr

Matkaa oli 5-6 tuntia mutta maisemat olivat taas nätit, vähän tuli nukuttuakin.

Loppumatkasta näkyi kovasti kameleita.

Linja-autoasemalla otin jaetun taksin keskustaan ja aloin etsiä yöpaikkaa, pian minulle nevottiinkin Hafez majatalo, josta kävin kysymässä hinnan, respan tyypit eivät olleet mitenkään erityisen miellyttäviä ja hinta oli 14kT, joten jatkoin matkaa, yhdestä paremmasta hotellista kävin kysymässä hintaa ja se oli 60kT, Pars hotellissa hinta oli 15kT, joten palasinkin lopulta Hafezille ja viilasin hinnan 13k tomaniin.

Suihkun jälkeen kävin ostamassa rieskaa ja tuorejuustoa ja lähdin katsomaan Persianlahtea, joka oli ollut syy tulla tänne.

Matkalla rantaan näin Ikean...

Aurinko laskee Persianlahteen, tuoretta rieskaa ja juustoa, ihan hyvä tapa päättää päivä...

Ikävä kyllä päivä ei päättynyt tähän hyvään hetkeen vaan hotellille päästyäni ja kun olin menossa nukkumaan, huomasin, että sängyissä juoksentelee luteita. Nyt löysin rajani yöpymisen tasossa, melkein kaikki käy, mutta luteiden kanssa en ala sänkyäni jakamaan, sanoinkin tästä respan äijälle, joka myrkytti sängyt suihkepullossa olevalla aineella ja lähti takaisin respaan. Odottelin hetken ja kävin sanomassa, että missä minun pitäisi nukkua, mies näytti, että pane rupeli päälle, kyllä myrkyt häviävät. Lakanat olivat kosteina myrkystä, joka haisi voimakkaasti, mutta silti luteita edelleen juoksenteli, kävin sanomassa, että enkö voisi vaihtaa huonetta, kello oli 12, joten en halunnut alkaa vaihtaa hotellia ja ehkä heiltä löytyy ludevapaa huone tai sitten sellainen, mihin voin ripustaa riippumaton. Mutta ei, mies vain kävi myrkyttämässä lisää. Sanoin, etten nuku tuossa huoneessa, onko hänellä toista huonetta, ei onnistunut, mutta mies tarjosi vaihtoehdoksi häipyä, näytin, että silloin saan tietenkin rahat takaisin? Tämä sopi, joten häivyin, mies vielä pyysi antamaan hänelle hieman huoneesta palauttamistaan rahoista mutta kieltäydyin, sillä en ollut mielissäni, että jouduin lähtemään keskiyön jälkeen rinkan kanssa kävelemään pitkin tyhjiä katuja. Kolisteltuani hetken Pars hotellin ovea väsynyt mutta ystävällinen mies tuli avaamaan ja sain häneltä ilmastoidun ja ihan hyvän huoneen 15k tomanilla ja mikä parasta tämä paikka oli ludevapaa. Seuraavana päivänä tein hieman bisnestä, kun mies kysyi voinko vaihtaa 8€ edestä kolikoita rialeiksi 10k kurssilla, tämä tietenkin sopi, sillä pian olen Suomessa, vaikkakaan siellä parin euron voitto ei olekkaan enää juuri mitään, hintashokki taas edessä... Hän myös antoi minulle pari Khanin aikaista kolikkoa.

Seuraavana päivänä kiertelin enemmän kaupungilla, ei mikään kaunis, mutta aika normaali pieni kaupunki. Muutamia venäläisiä näkyi liikenteessä ja minuakin veikkailtiin venäläiseksi, sillä turisteja on täällä vähän, mutta venäläiset ovat rakentamassa Iranin kiisteltyä ydinvoimalaa, joka sijaitsee reilun 15km päässä kaupungista, en lähtenyt katsomaan, sillä varsinkin kameran kanssa heiluminen sillä alueella voisi pidentää Iranin matkaa vähemmän ystävällisissä merkeissä.

Britannian lähetystö on hieman rapistunut vuoden 1951 jälkeen, jolloin Mossadegh potkaisi rosvot pois maasta ja lähetystö jäi tyhjilleen, rosvot ikävä kyllä palasivat pian, mutteivat enää miehittäneet tätä lähetystöä.

Bushehrin uimaranta, kävin itsekkin uimassa, vesi oli hyvin lämmintä. Enpä olis vuosi sitten uskonut uivani Persianlahdessa, joka oli tuttu lähinnä sotauutisista. Suurin osa uijista oli miehiä, joilla oli vain shortsit, kuten itsellänikin. Muutaman naisenkin näin uimassa, he olivat pukeutuneet kokovartalohiuksetpeittavään pukuun, ei oo kovin tasapuolista. Ehkä se on, kuten afgaaniystäväni sanoi, "naiset ovat paljon kauniimpia, kuin miehet, joten heidän kauneuttaan täytyy suojella", minun korvaani tuo kuulostaa kyllä yhtä pöljältä, kuin vastaava suomalainen sanonta, kellä onni on se onnen kätkeköön.

Ihan komia liikenneympyrä

Oli perjantaipäivä, joten kuten aina perjantaisin kadut olivat päivällä hyvin autiot ja kaupat kiinni, mutta illalla väkeä kokoontui paljon rantaan, osa ui ja monet istuivat nurmikolle levitetyillä matoilla piknikillä.

Jotkut hurjapäät ottivat pitkin aaltoja kiemurtelevan ja pomppivan kyydin pikaveneellä, itelläkin oli tarkoitus, mutten seuraavana päivänä ehtinytkään, kuten oli tarkoitus.

Auringonlasku oli taas hieno

Lauantaina herätessäni huomasin, että kadut ovat jälleen tyhjät, aivan kuten perjantaina. Kestikin hetken ennenkuin löysin bussiyhtiön lipputoimiston ja sain ostettua lipun Teheraniin (18kT, arvioitu matka-aika 17 tuntia.). Tämän jälkeen kysyin eräältä mieheltä, onko nyt jokin juhlapäivä, hän sanoi, että on, kysyin, että mikä? Vastauksesta ymmärsin, että jokin islamilainen juhlapäivä, ketä kiinnostaa. Myöhemmin tarkistin opaskirjasta, että kyseessä on Fatiman, eli Mohammadin tyttären kuolinpäivä, eli suht tärkeä pyhä. Tämä vastaus kuvastaakin hyvin sitä, kuinka paljon Iranin kansa ja Iranin johto poikkeavat toisistaan. Veikkaankin, että sinä päivänä kun valta vaihtuu, jos se vaihtuu vallankumouksen merkeissä, kuten monissa arabimaissa tällä hetkellä, islam tulee menettämään asemaa, tietenkin sen takia, että kansa ei ole niin uskossa, kuin päättäjät tällä hetkellä ja koska vallan vaihduttua islam edustaa varmasti joissain määrin vanhaa hallintoa, jonka tiukoista säännöistä suuri osa tavallisesta kansasta ei pidä.

Ennen linja-autoasemalle lähtöä kävin vielä kävelemässä rantabulevardilla, hieno paikka ja merituuli vilvoitti mukavasti, täällä on selkeästi kuumempi, kuin muissa kaupungeissa missä olen Iranissa vieraillut.

(Tuukka on jo Turkissa mutta Siina hoitaa velvollisuutensa loppuun.)

Shiraz

Aamulla lähdimme liikkeelle teen (terästin omani instantkahvilla) jälkeen. Aamiaiseksi kävimme syömässä kebabit. Ajaessamme kentälle ajoimme pienen kolarin, Kazam lähti kovasti selvittämään ja Bahmankin meni ulos, minä päätin pysyä sisällä, sillä ajattelin, että länkkäri tuskin tuo apua ystävilleni. Tilanne oli se, että u-käännöspaikassa olimme vasemmanpuolimmaisella kaistalla ja eteemme kääntyi viereiseltä kaistalta auto, johon törmäsimme kevyesti, mutta kuitenkin sen verran, että toiseen autoon tuli lommo. Käsittääkseni Kazamilla ei ollut vaatimuksia, mutta toinen kuski selitti kovasti lommosta, joten Bahman lähti juoksemaan jonnekin ja tuli takaisin liikennepoliisin kanssa, joka päätti tilanteen meidän eduksemme ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Olimme lähes myöhässä, kun saavuimme kentälle, muut pelaajat olivat jo vaihtamassa vaatteita. Kazam pelaa Shirazin joukkueessa ja vastassa oli joku toinen joukkue Farsin (läänin) alueelta, kyseessä oli siis Farsin sarja. Muut pelaajat, valmentaja ja joukkueen johtaja ottivat minut ja Bahmanin hyvin vastaan ja kun olimme lähdössä katsomoon Kazam sanoi, että ei ei, hän haluaa meidät vaihtopenkille, johon menimmekin.

Valmentaja pitää puhetta ennen peliä.

Minä ja Kazam. Avauskokoonpano verryttelee taustalla, Shirazin pelaajat kantoivat kädessään mustaa surunauhaa, sillä heidän maalivahtinsa oli kuollut 3 päivää sitten. Pian tämän jälkeen joku pääjehu tuli sanomaan, että meidän pitää lähteä pois vaihtopenkiltä katsomoon, hän on pahoillaan, mutta säännöt sanovat näin.

Peliä

Kazam pääsi kentälle hyvin aikaisessa vaiheessa.

Kazam vauhdissa, oli kuulemma saanut kortinkin, tämä meni minulta ohi.

Puoliajalla lähdimme Bahmanin kanssa etsimään jäätelöä, vettä ja vessa, joita ei löytynyt kentän välittömästä läheisyydestä.

Ensimmäisen puoliajan saimme seurata pyyntöjen jälkeen tuossa katetussa pääkatsomossa, jossa oli myös toimittajia. Toiselle puoliajalle emme kuitenkaan enää sinne päässeet, kuten eivät muutkaan vähemmän tärkeät ihmiset.

Kuvassa tilanne on 0-1, pelin loppuvaiheessa. Kovasti koko pelin möykännyt Shirazin valmentaja meni tässä tilanteessa liian pitkälle. Tuomarille osoitetussa huudossa oli kuulemma esiintynyt äiti, sisar ja kirosanoja, tuloksena valmentaja komennettiin ulos kentältä. Enempää maaleja ei tullut, eli Shiraz hävisi. Pelin jälkeen tapasimme hieman virnistelevän valmentajan. Kysyin, että "Is that Iranian style?", johon hyvin englantia puhuva valmentaja vastasi leveällä hymyllä.

Olimme sopineet edellisenä päivänä, että mies tulee hakemaan minut haastatteluun neljältä hotellilta, joten seuraavaksi sinne. Hän tulikin 10min myöhässä ja pahoitteli pitkään, oli kuulemma ollut kiire päivä, sanoin, ettei 10 min ole myöhästymistä. Ajoimme taksilla hyvän alueen hienoon rakennukseen ja upouuteen toimistoon, jonka sisustus oli vielä hieman keskeneräinen. Miehen työtoveri laittoi kameran valmiiksi ja minulle tuotiin jotain hyvää juomaa, jonka jälkeen aloitimme haastattelun. Haastattelussa mies kyseli kuka olen, mitä ajattelen Iranista, missä olen ollut, mitä olen pitänyt, mitä Iranista ajatellaan jne... Mies myös samalla kertoi organisaatiostaan, haastattelu kesti varmaankin puoli tuntia ja meni omasta mielestäni ihan kohtuudella, siihen nähden, että se oli ensimmäinen pitempi minulle, enkä ollut saanut kysymyksiä etukäteen, saatan pistää linkin videoon, kunhan se on julkaistu ja olen ensin nähnyt sen itse...

Lopuksi otettiin vielä kuvia, pari minunkin kamerallani, sain pinssin ja mies kiitti ja saattoi minut taksiin, ihan jännä kokemus. Kuvassa on Iranin lisäksi EU:n ja Alankomaiden liput, koska perustaja on Alankomaista.

Illalla lähdimme Bahmanin kanssa keskustan ostarille, jonne myös Kazam tuli.

Ostarilla pelasimme ilmakiekkoa, ensimmäisen ottelun Bahmania vastaan voitin murskaavasti 7-0, mutta myöhemmin hävisin Kazamille tiukassa väännössä 7-5. Ostarin jälkeen ajelimme ympäri kaupunkia, joka on kuulemma nuorison keskuudessa suosittua (tuli nuoruus mieleen), myös naisia näkyi liikenteessä, omissa naisporukoissaan ja autoissaan. Meno muistutti paljon Suomen vastaavaa, paitsi, että kukaan ei ollut kännissä ja autot oli lastattu miehillä tai naisilla, sekaseurueita en nähnyt, vaikka tietenkin ideana on myös löytää naisia/miehiä. Vaikka seurustelu on periaatteessa lähes laitonta, on meno silti lähellä länsimaalaista.

Ystäväni kysyivät haluanko tulla seuraavana päivänä käymään yliopistolla, halusin tietenkin ja lähdenkin sitten vasta ylihuomenna, alkoi jo naurattaa, sillä lähtöpäivänä oli ollut ylihuomen jo monta päivää.

Ensimmäisenä yliopistolla törmäsin tähän telttaan, johon Bahmanin kanssa menimme. Paikka oli hyvin Islamilainen ja kertoi Islamin hyvyydestä ja mm. sodassa kaatuneen miehen pääsystä taivaaseen. Ystäväni täällä eivät kuitenkaan ole mitenkään erikoisen uskonnollisia. Seuraavaksi lounaalle (iranilainen kouluruoka oli ihan jees) ja tapasin myös ystäväni tyttöystävän ja muita ystäviä, kovasti ihmettelivät mitä teen yliopistolla, veikkaan ettei paljon länkkäreitä näy. Lounaan jälkeen lähdimme itse yliopistolle sisään, näytti kovasti samalta, kuin opinahjot Suomessakin. Tapasin taas lisää ystävieni ystäviä, jonka jälkeen törmäsimme Kazamiin ja lähdimme uudestaan ruokalaan, sillä hän ei ollut vielä syönyt. Ruokalassa tapasin opiskelijan joka oli kovasti innostunut metallimusiikista ja ylisti skandinaavista ja suomalaista metallia, suomalaisista bändeistä hän tiesi ainakin Children of Bodomin ja Karman, Bodomin Aleksia hän ylisti erityisesti. Syömisen jälkeen lähdimme takaisin kaupunkiin, yliopisto sijaitsi melko syrjässä.

Illalla lähdimme Bahmanin kanssa ostoksille. Matkalla kävimme syömässä kuulemma Iranin parasta jäätelöä, tähän pieneen tehtaanmyymälään olikin pitkä jono ja Arg-e Karim Khanin ympäristössä oli paljon ihmisiä syömässä jäätelöä, joka oli kieltämättä todella hyvää, parasta mitä olen saanut Iranissa ja kun vertaa suomalaisiinkin niin kärkikastiin menee. Jäätelön jälkeen vaihdoin vielä 120$ rialeiksi, euron kurssi oli täällä 1690 ja suhteessa parempi, kuin dollarin, josta sai vain hieman päälle 1100. Rahanvaihtopaikassa tapahtui jotain historiallista, vaikka olin antanut 120$, kuitissa jonka sain luki 140$, virhe minun edukseni! Olin rehellinen ja huomautin tästä, vaihtaja pahoitteli ja sain oikean määrän rialeja.

Olin katsellut aikaisemmin hyviä kenkä- ja vaatevalikoimia ja Iran vaikuttaakin oikein hyvältä shoppailumaalta. Kaikki mikä näyttää hyvältä, ei maksa liikaa ja valikoimat ovat hyvät. Täällä ei pitäisi olla myöskään samaa ongelmaa, kuin K-Aasiassa, jossa kokojen löytäminen on hyvin vaikeaa. Surukseni huomasin, että olen kuitenkin hieman liian iso täälläkin, kun aloin tosissaan kokeilemaan vaatteita, jotka melkein sopivat, mutta vielä olisi tarvittu yksi koko ylöspäin, toki perusmalleista olisi löytynyt kokoja, mutta ne eivät taas miellyttäneet silmää. Sain kuitenkin ostettua farkut Bahmanin sedän liikkestä, josta olisin mielelläni ostanut enemmänkin, jos olis ollut kokoja, sillä ostamieni farkkujen hinta oli heti ystävälle 25kT, kun normaalihinta oli 38kT. Olin aiemmin ostanut myös hyvät reisitaskuhousut ja pahasti kulahtaneiden ja jo hävettävien sandaalien tilalle ostin uudet hyvät sandaalit, vaikkakaan ei aivan vanhojen veroiset (20kT). Ostoslistalla on edelleen ainakin hyvä kauluspaita ja kävelykengät, jotka on tarkoitus löytää Teheranista. Illalla tapasin myös Kazamin viimeistä kertaa ainakin vähään aikaan ja sanoimme hyvästit. Bahmanin näin vielä seuraavana aamuna, jolloin jatkoin Bushehriin.

(Päivitti Siina, koska Blogger ja myös Facebook on estetty paikan päällä. Kommentit on edelleen hyvin tervetulleita, Tuukka saa ne sähköpostitse ja vastailee Siinan kautta.)