Lamalera (Valaan metsästäjät)

 

Lewolebassa ajelin mopokyydillä Rejeki hotellille 

Ja otin 10 euron huoneen. 

Olin sopinut meneväni Nuha Nera homestayhin vähintään viideksi päiväksi seuraavana aamuna. Kilpikonnapaikan Ado pisti kuitenkin viestiä, että he vapauttavat kilpikonnan poikasia seuraavana iltapäivänä. Pikainen viesti Nuha Neran Tonylle, että sopiiko jos tulenkin vasta päivän myöhemmin. Sopi ja Tony vinkkasi, että Lamalerassa on tapettu valas ja se leikataan huomenaamuna. 

Seuraavana aamuna siis mopo vuokralle ja baanalle. Olen jakanut tarinan kahteen osaan. Tämä ensimmäinen käsittelee valaiden tappamista ja seuraavassa on kilpikonnia.

Tony oli sanonut, että tämä tie on hyvä. Kaikki on suhteellista, vähän alkoi jännittää millainen rantatie sitten on? Tony oli suositellut ajamaan sitä pitkin takaisin Lamalerasta. 50 kilometrin matkaan meni yli kaksi tuntia.

Lamaleran rannassa oli väkeä.

Ja valaita.

Tämä on viimeinen valaiden metsästäjien kylä Indonesiassa. Metsästys tapahtuu edelleen hyvin perinteisin tavoin, eikä tappaminen ole kliinistä tehotappamista modernein asein. Mies hyppää valaan päälle suuri keihäs kädessä. Homma on erittäin vaarallista ja metsästäjiä kuolee vuosittain. Vasta oli kuollut mies, kun hän oli keihästänyt mantan. Keihäs oli kiinni metsästäjän jalassa köydellä. Osuma oli ollut huono ja manta oli sukeltanut mies mukanaan. Kumpaakaan ei enää koskaan nähty. Täällä siis tapetaan valaiden lisäksi mantoja ja valashaita. 

Jostain olin lukenut, että metsästyskausi on heinäkuusta lokakuuhun ja vuosittain tapetaan 15-20 valasta. Tämä ei näemmä pidä paikkaansa. Nyt on maaliskuu, eilen on tapettu 4 valasta, sitä ennen kaksi ja vajaa viikko sitten yksi. Määrät tuntuivat paljolta. Meri oli verestä punaista.

Ranta oli täynnä luita.

Vaikka suurin osa laitettiin meren vietäväksi. 

Koko kylä osallistui toimintaan, eikä kylä todellakaan vaikuttanut rikkaalta. Eli rahanhimossa valaita ei taideta tappaa, kuten länsimaissa on tehty ja täten lähes hävitetty valaat sukupuuttoon. Näin metsästämällä valaskannat olisivat erinomaisessa kunnossa.

Selfienpyytäjiä oli täälläkin. Taisivat kyllä olla paikallisia turisteja. Kyläläisistä osa hymyili iloisesti, mutta todella moni vaikutti vaivaantuneelta ja kun olin menossa katsomaan viimeistä valasta yksi nuori mies alkoi huutaa valaan luota ja heilutti viidakkoveistä. Myöhemmin kuulin Tonylta, että hallinnon edustajatkin saavat erittäin varautuneen ja kylmän vastaanoton. Ymmärrettävää, hallinto uhkaa perinteistä ja ainoaa kylän tuntemaa elämäntapaa ja turistit toimivat katalyyttina.

Kylkiluita

Läskiä oli paljon. Täällä haisikin nimenomaan veri ja kuollut eläin, eikä kala.

Valasta oli kuivumassa vähän joka puolella. Selkeä säilöntätapa. 

Rannasta jatkoin näköalapaikalle. Pian paikkaan pysähtyi mies, joka puhui hyvää englantia. Mies selitteli kovasti kyläläisten toimintaa ja sitä kuinka se on kylän ainut elinkeino. Kun kerroin, etten missään nimessä ole täällä ylimielisenä länsimaalaisena tuomitsemassa, vaan vieraana, joka yrittää ymmärtää maailmaa paremmin, mies vaikutti helpottuneelta. 

Mies lähti ja kohta paikalle tuli kylän opettaja, sama homma kuin edellisen kanssa. Kerroin miehelle, että olin ajatellut tulla myöhemmin johonkin kylän homestaysta. Hän kysyi miksi ihmeessä? Oppiakseni kulttuurista... Viimeistään tässä vaiheessa tuli kuitenkin olo, että minua ei tänne kaivattu, joten hautasin idean.

Lembatalle

Seuraavaksi siis Maumereen. Oli sohvaperunallinen viikonloppu, UFC285 ja formulakauden avaus.

Otinkin Pelitasta vähän paremman huoneen 20 eurolla, oma jääkaappi on kiva lisä, kun kisa alkaa 11 yöllä. 

Katolla oli uima-allas.

Kanat lähteny suskalla kylille. 

Maumeren tsunamimuistomerkki. 1992 täällä tapahtui 7,2 richterin maanjäristys, jota seurasi 25 metriä korkea tsunami. 90% Maumeren rakennuksista tuhoutui ja ainakin 2500 ihmistä kuoli. 

Tonnikala lienee tärkeä taloudelle. Sen suhteen täällä näyttää menevän heikosti. Indonesiassa näkee paljon rahallista köyhyyttä, mutta kurjuutta melko vähän. Täällä se näkyi, paljon kerjääjiä ja pikkulapsia tonkimassa roskakoreja, etsien ruokaa. 

Maanantaina jatkoin Larantakaan bussilla. Matka kulki ison torin läpi.

Kalakauppias

Tankkiin halvinta dieseliä. (0,42€/l). Myöhemmin kuulin, että dieseliä myydään kolmea eri laatua. Tätä suositellaan lähinnä vanhoihin koneisiin ja uusiin kiinalaisiin, jotka hajoavat kuitenkin pian. 

Bussiasema oli kaupungin ulkopuolella ja sieltä piti jatkaa bemolla ytimeen. Söpö sisusta, mutta eikö tuo haittaa jo vähän näkyvyyttä. Toisaalta kuskin katse oli aika tiiviisti kännykässä...

Veneitä ei Lembataan enää mennyt, joten hakeuduin hotelliin lähelle satamaa. Kaks ekaa oli täynnä, vaikka ketään ei näkynyt respanaisen lisäksi. Mopokuski vinkkasi, että kannattaa mennä Lestariin.

Sieltä sainkin huoneen kymmenellä eurolla. Myöhemmin kuulin, että keskustan hotellit eivät ota ulkomaalaisia. Syykin tuntu olevan tiedossa, mutta sitä minulle ei kerrottu. Huonoja kokemuksia vai koronakammoa, mietin. Syyhän on aina ulkomaalaisten maasta riippumatta.

Nopeasti vilkaistuna kaupunki vaikutti mielenkiintoisemmalta, kuin Maumere. Satoi, joten tutkiminen jäi kuitenkin vähemmälle. Hotellin pitäjä oli seurustellut ruotsalaisen naisen kanssa ja harmitteli, etten osannut ruotsia. Hänenkin oli ollut tarkoitus muuttaa ruotsiin, mutta sitten oli tullut esteitä. 

Mies tykkäsi puhua paljon myös politiikasta ja kertoi pitävänsä Putinista. Venäjä on ollut aina Indonesian ystävä ja mustanmeren turvallinen satama on sille elintärkeä. Kerroin tietäväni syyt ja historian, mutta silti lähtökohtaisesti vihaan ihmisiä, jotka tappavat rahan tai vallan takia, varsinkin lapsia. Keskustelussa mukana ollut pappi nyökytteli ja totesi olevansa samaa mieltä. Siirryttiin puhumaan Indonesiasta. Tuo on hyvä tapa vaihtaa aihetta, kun ei jaksa enää kuunnella tappamisen ihannointia ja keskustelu ei ole kovin hedelmällinen. Saman olen tehnyt Washingtonissa, kun kyllästyin ryöstömurhaajien ylistykseen. Mielenkiintoista muuten, ettei USA:ta suljettu urheilutoiminnasta ja asetettu pakotteita esimerkiksi 20 vuotta sitten, vaan tuota julmaa hyökkäyssotaa jopa tuettiin humaanissa lännessä. Outo maailma. Tai ei se oikeastaan ole. Ystävät on ystäviä ja lähellä tapahtuvat asiat merkitsevät. Yhtälailla Ukrainan sota ei juurikaan kiinnosta täällä.

Indonesiassa Acehin sota on saatu loppumaan, mutta tällä hetkellä Papuassa kuohuu ja se haluaa itsenäistyä. Nimenomaan itsenäistyä, eikä liittyä itäpuoleen. Molemmissa kriiseissä on sama syy. Alueella on paljon luonnonvaroja ja paikalliset tuntevat, että raha ei jää alueelle, vaan kaikki virtaa Jaavalle. En nyt muista nimeä, mutta uudessa presidenttikandidaatissa on kuulemma potenttiaalia olla rauhantekijä. Mies on muslimi, mutta hänellä on ystäviä myös täällä kristityssä idässä. Tämähän on toinen ongelma. Kristityt tuntevat, että muslimienemmistö sortaa sitä. Filippiineillä on sama tilanne, mutta toisinpäin.

Mandiri tulivuori. Täällä näitä riittää.

Aamukahdeksan hidas vene. Matka tällä kestää noin kolme tuntia ja kyyti maksaa neljä euroa (60k).

Pikavene lähtee 9.30 ja ohittaa hitaan veneen loppumatkasta. Hintaa tällä kyydillä on 8,5€ (135k).

Ripotteli vettä, joten alkumatka piti olla sisätiloissa. Tutustuin matkalla kilpikonnienpelastuspaikan tyyppiin, joka näytti kuvan upeasta tulivuoresta, jolle hän voisi viedä minut. Vaihdettiin numeroita ja sovittiin, että ollaan yhteyksissä. Olin jo varannut google mapsista löytämäni syrjäisen rantamökin pohjoisesta, joten heti en voinut lähteä hänen mukaansa. 

Toimii kuin vanhan junan vessa.

Sade loppui puolessa välissä ja pääsin nauttimaan hitaan veneen eduista. Huikeat maisemat, tulivuoria kaikkialla. Delffiinejä ei näkynyt.

Lembatan suurin kaupunki Lewoleba.
 

Moni

 

Aamulla rokkibussilla eteenpäin. 

Ende ja tulivuoret. Vähän harkitsin pysähtymistä, oli ihanan lämmin taas, mutta menin silti ohi. Viikonlopuksi Maumereen lämmittelemään, hoidetaan nyt kerralla vuoret alta pois.

Rahastaja, kyytiin huutelija ja kantaja. Välillä koisi ja välillä häiriköi yhtä naismatkustajaa. Näyttivät tuntevan toisensa, joten en viitsinyt puuttua, kuin kerran, kun tökkiminen selkeästi näytti hermostuttavan. 

Edellisen illan arak ringin kuskilta sain vinkin Mahakali lodgesta. 15€ yö aamiaisella, eli vähän kallis.

Mutta näkymä partsilta oli sen verran hieno, että päätin jäädä. Keli näytti selkeämmältä, kuin aikoihin, joten tinkasin mopon 24 tunniksi käyttöön (6,5€), vuokra-aika alkaa heti, eikä vasta illalla, kuten on tapana ja suuntasin kohti Kelimutua. 

Jos tulivuori alkaa purkautua evakuointi reitti on tietä alaspäin. Hyvä tietää, kuten myös toisen kyltin varoitus, että katokset on tarkoitettu vain sateensuojiksi, ne eivät suojaa lentävältä laavalta. 

Kansallispuiston sisäänpääsymaksu oli noin 15€ ja se ei ole voimassa enää seuraavana päivänä. 

Kaksi isointa kraaterilampea. Kaunista. 

Kelimutu on tullut kuuluisaksi siitä, että nämä vaihtavat väriä säännöllisen epäsäännöllisesti ja ovat useimmiten erivärisiä keskenään, yhteyttä ei siis ole. Lammet ovat olleet vuosien saatossa punaisia, valkoisia, vihreitä, ruskeita ja sinisiä. Tuo taaempi on syvin (127m). 

Paikallisen uskomuksen mukaan sielut muuttavat ruumiin kuoleman jälkeen näihin kraatereihin. Paikka on siis erittäin pyhä. 

Pahojen ihmisten sielut joutuvat ikiajoiksi tuohon lähimpään kraateriin. He jotka ovat tehneet elämässään hyvää ja pahaa matkaavat tuohon taaempaan ja täydelliset pyhimyksen saavat astua hieman erillään olevaan kolmanteen kraateriin.

Ei ei ei... Matkalla korkeimmalle paikalle pilvet vyöryivät alueelle.

Pyhimysten kraateri. 

Ihan täydellistä näkymää en huipulta (1650m) saanut, mutta kauteen nähden saatoin olla tyytyväinen.

Havupuita oli paljon.

Sitten syömään. Nyt kun turistikylässä olin, päätin kokeilla vähän erilaista Mopin paikassa ja se kannatti. Ihanan kasviksinen paputortilla (3€). Myös erilaisia juomia testailin. Inkiväärikahvi oli hyvin mielenkiintoinen, saatan testata Suomessakin. Sitten oli mokea, joka tarkoittaa palmuöljypontikkaa, maistui pontikalta. Sitä sai myös ananaksella, kanelilla tai kahvilla maustettuna, testasin kanelia, paransi makua huomattavasti. Sitten oli paikallinen drinkki toki-toki. Tokihan sitäkin piti maistaa, paljon oli makuja, vaikea sanoa mitä siinä oli, mutta ihan ok limudrinkki. 

Siinä seuraavan päivän lounas. Kasvisleipä ja hedelmälautanen.

Tämä rukoiljasirkka oli muuttanut huoneeseeni yön aikana. Illalla oli melkein samassa paikassa, mutta liikkui melko nopeasti edestakaisin, kun laitoin valot pois. 

Aamu oli pilvinen, joten onneksi olin käynyt katsomassa kraaterit jo edellisenä iltapäivänä. En herännyt aamuviideltä kiipeämään ylös katsomaan auringonnousua, kuten täällä ja yleensäkin vuorenhuipuilla on tapana. Jos tykkää massoista näin kannattaa tehdä, mutta jos tykkää enemmän omasta rauhasta, kannattaa lähteä ylös aamun jo valjettua, kun taivas on vielä selkeä. Iltapäivät ovat jopa highseasonilla yleensä hyvin hiljaisia, mutta riski pilviselle säälle kohoaa.

Minulla oli vielä mopo käytössä, olin maksanut kahdesta yöstä, eikä Monin kylä ollut erityisen mielenkiintoinen, joten aamupäivällä ajelin Wologain perinteiseen kylään. Paikka paloi joitain vuosia sitten ja kyläläiset muuttivat muualle, joten nyt tämä on enemmänkin museo ja juhlapaikka, kuin asuttu kylä.

Sattumalta paikalla oli myös kaksi autokuntaa turisteja oppaiden kanssa. Liettualainen pariskunta ja kaksi ranskalaista naista. Liettualaiset olivat olleet auringonnousun aikaan Kelimutulla, eivätkä olleet harmittavasti nähneet kraatereita. Suomen he olivat nähneet, Oulua myöten, olivat tykänneet. Tänään matka jatkuu Endeen ja sieltä takaisin kotiin, oli viimeinen päivä kahden viikon Floresin lomasta.

Kylään ei ulkopuolinen saa astua ilman kyläläisen seuraa, joten meidän oppaaksemme lähti kylän vanhin. 

Taloissa oli paljon kaiverruksia, tässä käärmeitä ja munakoisoja. 

Ihan kuin joulukoristeita!

Pyhä kivikasa, ei saa koskea.

Ryhmäkuva, "hameen" käyttö oli pakollista ja sisältyi parin euron pääsymaksuun, kuten myös opastus.

Tyylikäs motskari, täältä ostin muovipullollisen bensaa (20k). 

Tippuvaa vettä. Suosittu paikka pestä mopo.