Tunnisteet

Indonesia (110) Thaimaa (98) Filippiinit (58) Malesia (47) Snorklaus (46) Suomi (45) Sukellus (44) Kiina (39) Tansania (36) Egypti (33) Intia (31) Ecuador (30) Sumatra (28) Ghana (27) Nicaragua (25) Sulawesi (25) Vietnam (25) Kambodža (22) Myanmar (22) Nusa Tenggara (21) Peru (21) Bolivia (20) Galapagos (20) Laos (20) Sri Lanka (20) Maluku (19) Etiopia (18) Tulivuori (18) Savanni (17) Benin (15) Iran (15) Malediivit (14) Viidakko (14) Dominikaaninen (13) F1 (13) Turkki (13) Australia (12) Borneo (12) Amazon (10) Italia (10) Saudi Arabia (10) Taiwan (10) Argentiina (9) Brasilia (9) Kolumbia (9) Oman (9) Jaava (8) Meksiko (8) USA (8) Belize (7) Togo (7) El Salvador (6) Malta (6) Qatar (6) Sarawak (6) kalimantan (6) Guatemala (5) Japani (5) Ranska (5) Sikkim (5) Bali (4) Costa Rica (4) Dinosaurus (4) Hollanti (4) Honduras (4) Norja (4) Panama (4) Paraguay (4) Venäjä (4) Bahrain (2) Englanti (2) Ruotsi (2) Sveitsi (2) Latvia (1) Saksa (1) Singapore (1) Vatikaani (1)

perjantai 6. helmikuuta 2015

Panama City

Aamulla ajeltiin metrolla (0,35$/hlö) bussiasemalle ja ostettiin Davidin yöbussiin liput (18,5$/hlö). Bussiasemalta olisi mennyt bussi myös kanavalle, mutta vasta tunnin päästä, joten otettiin taksi (6$). Kanavan museon/näköalapaikan pääsymaksu oli noussut 15 dollariin, mutta päätettiin kuitenkin mennä, kun täällä kerran ollaan.


Näköalapaikka oli ensin vähän pettymys. Laivat pitää nostaa ja laskea tässä oikeaan korkeuteen, joten valtavat laivat eivät liu ohi peräperään, kuten Suezissa. Lisäksi täällä oli ärsyttävä kuuluttaja joka höpötti nonstoppina, lähinnä turhanpäiväistä ketkä ovat USA:sta huutakaa! Ketkä ovat Costa Ricasta, huutakaa! Hölötystä. Välillä tuli jotain infoa laivoista, kuten, että kuvissa näkyvä laiva joutuu maksamaan 100 000 dollaria kanavan käytöstä. Hinta määräytyy mm. painon mukaan ja kallein lasku on tullut Norwegian Pearl risteilijälle (376 000$) ja halvimmalla on päässyt Richard Halliburton (0,36$), joka ui kanavan läpi.

Näköalapaikan jälkeen mentiin katsomaan vajaan puolen tunnin video kanavasta. Tämä oli kiinnostavaa ja sen jälkeen katsoi kanavaakin eri silmillä ja arvosti sitä enemmän. Kanavan rakentaminen on ollut valtava urakka, kuten myös meneillään oleva leventäminen. Kanavan rakennustyöt aloittivat ranskalaiset 1880, mutta he jättivät hommat kesken. Vuosikymmen myöhemmin tulivat jenkit ja he saivat kanavan rakennettua 1914. Jenkit pitivät kanavaa täysin halluussaan vuoteen 1977 saakka, jolloin allekirjoitettiin yhteishallintasopimus USA:n ja Panaman välille. Täysin Panaman omistukeen kanava siirtyi 31.12.1999. Vuonna 2006 pidettiin kansanäänestys, jossa kanavaa päätettiin leventää, eli tehdä uusia sulkuja, jotta suuremmat alukset pääsevät kanavasta läpi. Työn pitäisi olla valmis tämän vuoden lopussa. Täällä ei varmaankaan iloittu viime vuoden lopulla tulleesta uutisesta, että Nicaraguaankin rakennetaan kanava, josta tulee varmasti hankala kilpailija kiinalaisomistuksessa. Nicaragua oli jo 1800-luvulla kanavanrakentajien mielessä, mutta kanava päätettiin rakentaa tänne Keski-Amerikan ohuimpaan kohtaan. Kanava on vain 82 kilometriä pitkä.

Myös nelikerroksinen museo oli mielenkiintoinen. Kuvassa rakennustöihin osallistuneen ruopparin pienoismalli. Muutaman tunnin tutustumisen jälkeen lähdettiin bussipysäkille ja ajeltiin takaisin kaupunkiin (0,25$/hlö). Julkinen liikenne maksetaan kortilla, joka mekin ostettiin metroasemalta kahdella dollarilla.

Yhtään ei nähty.

Ostoskeskuksen food courtissa tuntuivat olevan kaikki jenkkiketjut edustettuina, joten päätin kokeilla Taco Belliä. Erittäin positiivinen kokemus. Parasta ketjuroskaruokaa jota olen syönyt. Voisivat ehdottomasti korvata muutaman mäkkärin tai vastaavan suomessakin näillä. Annoksessa oli tacoja, maissiranskalaisia ja burrito.

Takaisin vanhaan kaupunkiin käveltiin kaunista rantapuistoa pitkin. UV-tasot näyttivät olevan ok tasolla.

Vanhan kaupungin keskusaukiolla oli eläinten ystävien messut menossa, joten Minna oli tyytyväinen, ettei syönyt ostoskeskuksessa. Panaman vanha kaupunki oli kaunis, muttei yhtä hieno, kuin Cartagena. Yksi päivä oli oikein sopiva aika modernissa suurkaupungissa. Yhdeksän jälkeen mentiin bussiasemalle. Kun ihmisiä alettiin päästää odotusaulasta bussiin, saatiin kuulla, että 0,1$ porttimaksu pitää maksaa jollain kortilla, joka on eri kuin se julkisen liikenteen kortti joka meillä oli. Minna lähti muitten gringojen kanssa pitkään jonoon hankkimaan korttia, mutta saapui pian paikallisen miehen kanssa takaisin. Maksettiin ystävälliselle miehelle käteisellä ja päästiin hänen kortillaan läpi.

Matka meni ihan mukavasti ja Davidissä oltiin viiden aikoihin aamulla. Oli tarkoitus olla täällä yksi yö ja katsoa Super Bowl, mutta auringonnousua odotellessa päätettiinkin jatkaa suoraan Costa Ricaan, kun kerran ollaan näin aikaisin bussiasemalla.

Seuraavana aamuna meidän olisi pitänyt kuitenkin herätä aikaisin, sillä leimamme vanheni 8.25. Raja-asemalla virkailija ihmetteli leimaamme ja näytti sitä kaverillensakin naurahtaen. Vähän jäi fiilis, että ehkä viisumin ylittäminen olisi ollut ok, kun olisi vain selittänyt, että suunnitelmat muuttuivat. Virallisesti suomalainen saa olla täällä muistaakseni 3 kuukautta. Panamasta jäi hyvät fiilikset ja pitempäänki olisi voinut olla. Hinnat eivät olleet juurikaan Kolumbiaa kalliimmat. Se, että virallinen valuutta on Yhdysvaltain dollari sai asiat tuntumaan jopa halvemmilta. Seuraavassa maassa eli Costa Ricassa ei oltu suunniteltu olevamme viikkoa pitempään, hintatason vuoksi. Minna varmisti tämän sanomalla virkailijalle, että ollaan viikko, eikun kaksi ja sai näin kymmenen päivän leiman. Täsmälleen sama kämmi, jonka minä tein Brasiliassa. Kannattaa aina sanoa enemmän, kuin aikoo olla, jotta on aikaa, jos muuttaa suunnitelmia.

Ei kommentteja: