Hyvin nukutun yön ja aamiaisen jälkeen ylitimme suolajärven vesiosuuden ja jatkoimme kuivalla aavikolla.
Ensimmäinen kohteemme oli Dallol. Afrikan matalimmalla ja maailman kuumimmalla alueella sijaitseva pieni kukkula, jossa on kuumia lähteitä.
Ensimmäinen värikäs paikka.
Matka jatkui
Toinen paljon hienompi lähde. Gere keräsi kaikki yhteen ja selitti, että älkää kävelkö värikkäälle osalle, eli tuonne minne hullut afarit menevät. Maasta tuleva rikki on hyvin myrkyllistä ja yksi amerikkalaisnainen oli kaatunut sinne ja sen seurauksena menetti jalkansa. Muista ryhmistä väki näytti ottavan ryhmäkuviakin tuolla missä afari kävelee.
Erittäin kaunista. Maasta pulppuava vesi kiehuu.
Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.
Luonnon muovaamia penkkejä paluumatkalta.
Paikalla oli useita muitakin ryhmiä.
Ilmeisesti italialaisia Afrikan läpi kulkijoita.
Gere oli tullut Dallolille katolla (sotilaita johtoauto täynnä), joten minä kysyin saanko kiivetä meidän jeeppimme katolle. Hetken hän epäröi, mutta kun kerroin, ettei olisi ensimmäinen kerta, kun katolla matkustan, hän antoi luvan ja käski pitää lujasti kiinni.
Tässä ollaan saapumassa seuraavaan kohteeseen suolavuorille.
Vuoret todella olivat täysin suolasta muodostuneet (maistoin), enpä ole tällaistakaan ennen nähnyt.
Seuraavaksi kiehuvalle lammelle. Gere haki lammesta jotain öljymäistä, jonka kertoi olevan afarien parasta lääkettä. Ei tutkittua tehoa, mutta toimii.
Lammikoita oli paljon. Kivenkoloissa näkyi paljon kuolleita lintuja. Tällä alueella ei juurikaan ole vettä, joten linnut juovat näistä lammista ja kuolevat.
Rautalampi.
Seuraava siirtymä oli 45 minuuttia, suolajärven läpi paikkaan, jossa afarit louhivat suolaa. Gere kysyi olenko varma, että haluan matkata katolla, siellä tulee todella kuuma. Kerroin viihtyväni hyvin katolla ja kuumassa. Kuuma kieltämättä oli ja välillä mentiin lujaa. Suola vähän pölisi, joten nopeammilla osuuksilla käännyin selkä menosuuntaan päin.
Suolakaivoksella.
Aluksi suolalaatta irroitetaan maasta keppien ja kirveen avulla.
Tämän jälkeen suolasta vuollaan oikean kokoisia paloja, kuljetuksen helpottamiseksi. Suolan kaivajat ovat lähialueilta ja he myyvät suolalaatat 5 birrin (20 senttiä) kappalehintaan kamelikaravaaneille, jotka saavat yhdestä laatasta noin 45 birriä Mekelessä tai jossain muussa isommassa kylässä. Yleensä se joka omistaa kamelit ei reissuilla kulje, mutta nettoaa eniten, normaalia kapitalismia. Kaivajat tienaavat pitkän päivän aikana noin 100 birriä (4€). Useimmat heistä asuvat muutaman tunnin kävelymatkan päässä, josta pääsee 20 birrin kuorma-autokyydillä tänne töihin. Useimmat valitsevat silti kävelyn, kyyti maksaa liikaa tuloihin nähden.
Lopuksi laatoista tehdään paketteja.
Jotka lastataan kameleiden (tai aasien) kyytiin. Muutaman kuukauden ajan sadekaudella tämä paikka on veden vallassa. Silloin karavaaneilla ja kaivajilla on loma tai todennäköisesti he tekevät muuta työtä. Kun ottaa huomioon kuinka kuuma täällä on, työ on erittäin kovaa. Näillä "kouluttamattomilla" afareilla ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa.
Me ajoimme suolakaivoksilta takaisin kylään, syötiin lounas ja Geren, kokin ja kuskien pakattua lähdimme paluumatkalle. Gere vaikutti erinomaiselta tiiminvetäjältä. Hän työskenteli aina myös itse ja ripeän työskentelyn ohella huuteli käskyjä muille. Ei mikään seisoskelija. Minä jo hieman katselin opaskirjaa ja suunnittelin tulevaa (olimme tarjoutuneet auttamaan). Yksi pikkutyttö tuli luokseni ja kiinnostui opaskirjan kuvista. Nauroi esimerkiksi Omolaakson tytölle, jolla oli pullonkorkkeja hiuskoristeena. Tyttö oli korkeintaan kymmenvuotias ja tähän nähden yllättävän monet paikat ympäri Etiopiaa olivat tuttuja, eivät siis elä edes tällaisessa paikassa kovin eristyksissä.
Jo melko lähellä päätietä meiltä loppui löpö. Luoksemme juoksi hyvin pian uteliaita lapsia. Lisa kertoi, että tämä on tavallista kaikkialla Etiopiassa, vaikka pysähtyisi keskelle ei mitään, niin pian paikalle pölähtää esimerkiksi lammaspaimen. Tämä tekee puskapissataukojen pitämisestä haastavampaa.
Toisesta jeepistä löytui ehkä litran verran polttoainetta ja pääsimme liikkeelle. Kuskilla ei ollut kovin hyvää käsitystä miten polttoainetta säästetään, sillä taktiikkana näytti olevan kaahaaminen. Polttoaine loppuikin uudestaan ja toinen jeeppi kävi hakemassa kanisterillisen, jolla päästiin perille Mekeleen.
Tigrain läänissä osataan kivirakentaminen. Useat talot näyttävät, kuin linnoilta.
Perillä Mekelessä oli vastassa firman omistaja Negasi Teklay (toinen vasemmalta). Hän kiitteli kovasti kehuista ja koitti tivata negatiivistakin palautetta, sillä se kehittää. Emme osanneet sanoa muuta kuin, että polttoainetta ensi kerralla enemmän mukaan. Reissu oli kaikin puolin loistava ja ehdottomasti suosittelen WorldSunia.
Saksalainen versio: http://www.world2travel.de/aumlthiopien/hitze-schwefel-salz
