Sierra Negra

Olin ajatellut tekeväni varmasti ainakin yhden opastetun retken sukelluksien lisäksi. Sierra Negran tulivuorelle ja kraateriin kiipeämisen, vaikken ryhmäretkeilystä erityisesti perustakaan. 

Tutkittuani karttaa totesin kuitenkin, että näköalapaikka sijaitsee itseasiassa tien varressa. Päätinkin vuokrata pyörän kymmenellä dollarilla ja lähteä seikkailemaan sillä. Ihan varmaa tietoa en saanut pääsenkö näkemään tätä maailman toiseksi tai kolmanneksi suurinta kraateria ilman opasta. Osa sanoi empien ehkä ja osa taas, että kyllä näköalapaikalle voi itsekseen mennä, muttei kraateriin.

Yleensä turistit vuokraavat pyörän kaupunkiajelua varten ja kyynelten muurille, joten vaikka tie oli asfalttia, allani oli maastopyörä. Nainen jolta vuokrasin pyörän kehotti ajamaan keskellä tietä, sillä Galapagoksen kasvillisuus on aika piikikästä ja toivotti onnea. Kysyin tarvinko sitä ja totesi, että todennäköisesti.

Matkalla tuli mieleen, että paikkasarjan lainaaminen ei olisi ollut lainkaan hullumpi idea... Matkaa oli kuitenkin 25 kilometriä, joten takaisin taluttaminen voisi hieman harmittaa.

Koko matka oli ylämäkeä, joka jyrkkeni koko ajan vuorta lähestyttäessä. Sierra Negralla on korkeutta 1124 metriä. Taukoja pidin paljon. Mukana oli 3 litraa vettä, ei olisi haitannut vaikka olisin ottanut mukaan hieman enemmänkin, kauppoja ei matkan varrella ollut. 

Herkullisen näköisiä tomaatteja, mutta ei tällä erikoisella saarella uskalla mitään syödä edes "luonnosta".

Olin ajatellut, että matka olisi ollut täynnä koskematonta luontoa, mutta tienvarret olivat täynnä maatiloja. 

Pari kilometriä ennen huippua oli parkkipaikka ja tämä kettinki. Kraaterin reuna näkyi jo. Varsinaisesti mitään kieltomerkkiä ei ollut ja tuossa ketjun vieressä oli selkeä polku, joten jatkoin matkaa. Turisteja tuli vastaan ja lopulta opas joka pysäytti minut. Pyörällä en saisi jatkaa matkaa. Totesin vieväni pyörän parkkipaikalle. Siellä opas huitoi paikalle puistonvartijan joka selitti, että tästä eteenpäin ei saa jatkaa ilman opasta. Kysyin mistä sellaisen voi palkata, no Puerto Villamilista. Sanoin, etten ole menossa kuin näköalapaikalle, jonne näyttäisi menevän autotie ja turistit näyttävät kävelevän sieltä yksin pois, joten reitti linee erittäin helppokulkuinen ja turvallinen. Ei onnistunu, tästä eteenpäin ei saa jatkaa yksin. Vähän harmitti, mutta tämä oli ainoa reitti ylös, joten ei voinut, kuin luovuttaa.

Matka ylöspäin oli ollut ylämäkeä, joten harmitus katosi, kun kiidin alamäkeen. Aika kovalla marginaalilla pisin alamäki, jonka olen koskaan pyörällä lasketellut.

Flamingoja lähellä Puerto Villamilia

Paikallista Magnumia. Maistui.

Quilotoa (3800m)

 Latacungan bussiasemalta ajelin taksilla (1,5$) keskusaukiolle ja lähdin kyselään huonetta Central hotellista. Paikkaa piti iäkäs naishenkilö, joka kahvittelun lomassa kertoi pitäneensä hotellia jo 48 vuotta. Melkoinen saavutus. Suomalaisia vieraita hän ei ollut nähnyt aikoihin. Toivottavasti tulevaisuudessa runsaammin.

15 dollarilla sain tämän huoneen.

Isoista ikkunoista oli hieno näkymä. Myös netti oli hyvä ja sain katseltua leijonien puolivälierän. Olin päättänyt, että häviön tullessa lähden muutaman päivän vaellukselle, mutta voitolla käyn katsomassa vaelluksen ykköskohteen ja lähden sen jälkeen Quitoon varmojen nettiyhteyksien äärelle. 

Tässä alueen perinneruoka chugchucaras. Possua, possunnahkaa yms. Aika kallis annos 8,5$. Olisi sopinut lounasta paremmin napostelulautaseksi jääkiekon oheen.

Kaikki tietävät miten puolivälierässä kävi, joten lähdin pelin jälkeen bussiasemalle, suuntana Quilotoa. Tällä kertaa en ollut hankkinut eväitä, joten tietenkään bussiasemalla ei ollut sämpylöitä tai vastaavia myynnissä... Ravintoloja kyllä oli, mutten ehtinyt istumaan alas, sillä bussi oli lähdössä viiden minuutin päästä. Täällä ne todella lähtevät minuutilleen aikataulussa.  

Kahden tunnin bussimatkan jälkeen saavuin Quilotoaan ja etsin aution näköisestä turistirysästä ravintolaa.

Tässä erittäin kuivaksi paistettu taimen tai kirjolohi (6$). Trucha luki menuussa.

Alueen ykkösnähtävyys on tuo kraaterijärvi. Järvi on 3500 metrissä ja kraaterin reunat korkeimmillaan 3914 metrissä. Paikallisen uskomuksen mukaan järvi on pohjaton, tiedemiehet puhuvat 250 metristä. 

Polku alas oli jyrkkä ja vehreä.

Villejä lupiineja.

Alhaalta löytyi taidetta ja leppoisia koiria. 

Myös kajakin olisi voinut vuokrata. Minä lähinnä pötköttelin tovin. 3.30 oli ollut aivan liian aikainen heräämisaika... (aikaero Suomeen 7 tuntia)

Ylös olisi päässyt hevosella (10$). Hetken tätä harkitsin, mutta sitten tajusin, että reilut sata kiloa ja jyrkkä ylämäki taitavat olla hevoselle liikaa. 

Vaikka pilviä alkoi kerääntyä, oli mukava pysähdellä välillä katselemaan maisemia ja tasaamaan hengitystä.

Laama ja hiljainen hotelli. 

Bussin lähtöön oli aikataulun mukaan puolisen tuntia, joten lähdin kävelemään alaspäin. Olin tulomatkalla todennut, että bussi kyllä napsii kyytiläisiä mistä vain. Joka talossa tuntui olevan vahtikoira, joka tuli tielle asti räkyttämään. Pysähtyivät kyllä välittömästi, kun poimi kiven maasta. 

Mutta voi että minä vihaan vahtikoiralaumoja. Eivät nimittäin ryhmässä niin pelkää kiven nostelua, hidastavat vain vauhtia. Todella ikävä tunne, kun kolme koiraa tulee kohti hampaat irvessä. Kävelin hitaasti takaperin iso kivi kädessä ja toivoin, etteivät nämä pirulaiset hyökkää. Eiväthän ne tietenkään hyökänneet. Kun koiralauma oli jättänyt minut rauhaan, katsoin kelloa ja totesin bussin saapuvan pian, joten jäin paikallisen miehen kanssa tien poskeen odottamaan. Vahtikoirakiintiö oli tullut täyteen.

Chimborazo (6384m)

 Riobambaan tuloon oli yksi syy, se on lähellä Chimborazoa. Tuo tulivuori on Ecuadorin korkein vuori ja sen huippu on maailman korkein piste. Siis kun mittaus tehdään maapallon keskipisteestä. Maapallo ei ole litteä, muttei ihan täydellisen pyöreäkään.

Riobamban turisti-infosta sain kuulla, että perusleiriin on itseasiassa aika helppo mennä. Bussilla pääsisi 4350 metriin ja matkaan kannattaisi lähteä mahdollisimman varhain. Iltapäivällä on pilvisempää.

Olinkin seuraavana aamuna bussiasemalla 6.10. Kuullakseni, että 6.15 bussia ei olekkaan enää, toisin kuin infossa kerrottiin, vaan ensimmäinen lähtisi 7.30.

Kyllä kannatti tehdä eväät ja juoda kylmä kahvi...

Luonnonpuiston portilla piti rekisteröityä ja näyttää rokotuskortti. Bussista jäi lisäkseni kolumbialainen nuori pariskunta ja länkkäripariskunta. Portilla oli lava-autoja parkissa. 25$ pääsisi 8 kilometrin matkan 4845 metriin, eli 1. perusleirin portille. Kolumbialaiset naureskelivat hinnalle, aivan liian kallista. Länkkäreiltä kysyin aikovatko he kävellä. Kyllä aikoivat.

Kello oli jo melkein yhdeksän ja korkeaan ilmastoon totutteluni ei ollut vielä kovin hyvällä tolalla. Viikko sitten olin uiskennellut Karibianmeressä. Päätinkin ottaa varmuuden vuoksi autokyydin. Hinta sisälsi myös paluumatkan 2 tunnin odotteluajalla. En halunnut pitää kiirettä ja alaspäin 8 kilometriä ei näissäkään korkeuksissa ole paha. Tinkasinkin hinnan 20 dollariin, kun kuskin ei tarvi jäädä odottelemaan. Varmistin myös, että voidaan samaan hintaan ottaa kolumbialaiset kyytiin. He olivatkin vähän matkan päässä peukku pystyssä, kuten olin arvellut. Kuski pyysi heiltä 5$, tämä passasi hyvin heille, joten en alkanut muistuttaa diilistä. Raha menee kuitenkin ylängön kyläyhteisölle.

Portilla oli ollut melko sumuista, joten odotukset eivät olleet korkealla. Kun mutkan takaa ilmestyi tämä näky, olin aika mykistynyt, siinä se nyt on! 

Parkkipaikalta matka jatkui kävellen. Pari paikallista näin hevosien kanssa, joten ilmeisesti hevosella olisi voinut päästä yli 5000 metriin. 

Kannattaa olla varovainen, kun avaa purkkeja tultuaan korkealle. Aurinkorasvapurkkiin oli kertynyt melkoinen paine, hyvä painokorkki, kun oli pysynyt kiinni. Käytän aika harvoin aurinkorasvaa, mutta täällä valelin käsivarret ja silti ne vähän paloivat. Juurikaan lähemmäs aurinkoa ei maanpäällä pääse.

Ykkösleiri. Täällä oli muutamia, jotka olivat tulossa tai menossa huipulle. Itsekin asiaa harkitsin hetken. Teoriassa se olisi mahdollista, mutta minulla ei ole edes vaelluskenkiä mukana ja korkeaan ilmanalaan totuttelun lisäksi olisi hyvä valloittaa ensin yksi tai useampi matalampi huippu. Coretex puku ja syksyllä ostetut vaelluskengät olivat joulukuussa harkinnassa, mutta jäivät pois matkasta, kun en uskonut lähteväni korkeille vuorille ja ajattelin, että kävelykengät ja farkut sopivat paremmin New Yorkiin ja muihin isoin kaupunkeihin. Kaikkea ei voi raahata mukana.

Yksi porukka kysyikin onko sandaaleilla hyvä trekkailla? Oikein mainiota, kun vain vähän tinkii tyylistä. 

Kasvillisuutta oli vähän. Oikeastaan vain näitä pensaita.

Perusleirin vieressä oli joukko hautakiviä muistuttamassa, että vuorelle kiipeäminen ei ole vaaratonta.

Täällä huomasin, että kännykässä oli verkkoa ja vilkaisinkin näkyisikö Suomen peli. Tilanne oli kolmannessa erässä hieman yllättäen 1-1. Jäin katsomaan peliä ja tasailemaan hengitystä. Vuorikin oli sumun peitossa. Komarovin komean töötin jälkeen lähetys katkesi ja kun se tuli takaisin, Suomi johti. Sumukin oli kaikonnut, joten jatkoin matkaa ja singnaali katosi. 

Sydän löi lujaa ja hengästyin todella nopeasti, joten pidin paljon pausseja.

Kakkosleiri oli melkein lumirajassa (5042m). Covidin takia ja siis turistien vähyyden vuoksi nämä mökit ovat kiinni. Normaalisti täältä voisi saada naposteltavaa ja esimerkiksi kahvit.

Pitäisikö teettää vapaataival tarroja?

Laguuni 5100 metrissä. Korkein paikka jossa olen ollut.

Laguunilta lähdin alaspäin. Ajoitukseni oli ollut hyvä, sillä sumua alkoi kertyä niin, etten enää nähnyt huippua kuin pari kertaa pienen hetken.

Ensin katsoin, että onko tuo koira, mutta susi se oli. Upea eläin.

Suomen susiviha on surullista seurattavaa. Varsinkin, kun susi on tappanut ihmisen Suomessa viimeksi 140 vuotta sitten. Voidaanko sanoa, että luonnostaan ylpeässä Suomessa arvostetaankin eniten hyvin hoidettua luonnotonta talousmetsää, jossa ei ole liiaksi eläimiä haitaksi, ainakaan mitään petoja? 

Todennäköisesti susi olisi täälläkin jäänyt näkemättä, jos turistit eivät ruokkisi niitä... 

Sama paikallinen porukka pysähtyi matkalla alas ottamaan kuvan vuoresta kun se ilmestyi näkyviin. Kävellessäni ohi he pyysivät minua ottamaan kuvan heistä. Kun he taas ohittivat minut, he pysähtyivät ja tarjosivat ikkunasta palan suklaakakkua. Tosi hyvää ja pähkinäistä, toivottavasti eivät tarjoilleet sudelle samaa.

Kiireettömyyden lisäksi toinen syy alas kävelyyn oli se, että halusin nähdä näitä vikunjoita. Alpakka on kesytetty ja jalostettu kotieläimeksi vikunjan pohjalta ja laama taas Guanakosta. Kaikki ovat niin läheistä sukua, että voivat lisääntyä ristiin.

Vikunjat katosivat (tapettiin) Ecuadorista, mutta sittemmin niitä on tuotu muistaakseni Perusta tänne Chimborazon luonnonpuistoon ja kanta on kasvanut hyvin.

Karua oli alue.

Asetuttuani tien varteen odottamaan bussia oli kylmä, vaikka minulla oli takki päällä. Alue oli tasaista ja tuuli purevaa. Kauaa en joutunut kuitenkaan odottamaan, kun kohdalleni pysähtyi lava-auto, jossa olleet kaksi varmaankin ecuadorilaista miestä tarjosivat kyytiä. Hyppäsin kyytiin, olivat itsekkin menossa matkalaukkujen kanssa Riobambaan. Liftauskokemukseni ei ole kovin suuri, mutta maailmanlaajuinen. Ecuador, Iran ja Etiopia.

Miehet jättivät minut huoltoasemalle noin 4 kilometrin päähän keskustasta. Tie oli suora ja alamäkeä. Maisemat olivat hienot. El Altar tulivuori näkyi suurimman osan ajasta vasemmalla. Nuo lumiset huiput.

Ngorongoro Crater

 Edellisenä päivä oltiin skipattu aamiainen ja saavuttu vasta ennen puolta päivää brunssille. Nyt herättiin sen verran aikaisemmin, että oli aikaa aamiaiselle. 

Aurinko nousee, tässä vaiheessa oltiin jo lähellä porttia, josta laskeutuminen kraateriin alkoi.

Heti alkuun näkyi valtavasti seeproja ja gnuita.

Molemmilla oli paljon jälkikasvua. Douglas kertoi, että osa eläimistä ei lähde vaellukselle mukaan, vaan jää tänne. Nyt on pentuaika parhaimmillaan. 

Elandi. Tansanian suurin antilooppi.

Jonkin aikaa ajeltuamme näimme leijonalauman. Odotimme josko näkisimme metsästysnäytöksen, olihan aamu.

Mutta leijonat lähtivätkin tulemaan meitä kohti?

Kraaterilla ei ole juurikaan puita, joten ilmeisen kylläinen lauma löntysteli autojemme varjoon ja alkoi nukkua. Gnuut olivat taustalla valppaana.

Minulla oli sama vaatetus, kuin Suomesta lähtiessä. Säätiedotuksen mukaan aamulla oli kymmenen astetta. Vaikka aurinko oli jo noussut ja me laskeuduttu, oli edelleen vilpoisaa. leiripaikka kraaterin yläreunalla sijaitsee 2300 metrin korkeudessa.

Viimeinenkin saapuu paikalle.

Täällä oli paljon strutseja. Soidinaikaan koiraan valkoiset höyhenet muuttuvat pinkiksi. Pientä punaa oli jo havaittavissa.

Paviaaneja

Toinen elandi seeprojen keskellä.

Big Fivesta puuttui ainoastaan sarvikuono, joten se oli tietenkin kaikkien mielessä. Douglas kertoi, että voimme tarvita tuuria. Sarvikuonoja on vain muutama kymmenen kraaterilla ja ne lymyilevät yleensä kraaterin alareunoilla. Saksalaismies näytti kraaterin reunaa ja sanoi, että lähdetään siis katsomaan miksi tuonne on pysähtynyt kaksi auto. Kaikki pitivät ideaa hyvänä. 

Sarvikuonojahan siellä! Zoomia piti käyttää aika reippaasti, sillä parivaljakko oli todella kaukana. Kuva on otettu viisinkymmenkertaisella optisella suurennuksella. 

Toisesta suunnasta löysimme emon ja poikasen, nämä olivat hiukkasen lähempänä. Douglas kertoi, että on arvioitu sarvikuonojen häviävän Tansaniasta. Suojelutoimet ovat mittavia, mutta populaatio on kovin pieni. Salametsästys on tehnyt tehtävänsä. Syytin kiinalaisten potenssiongelmia, mutta Douglas korjasi, että lähinnä norsunluuta menee Kiinaan. Sarvikuonojen tuhoamisesta ovat enemmän vastuussa arabit.

Norsujakin näkyi

Yksinäiset urokset ovat usein arvaamattomia. Tämä tässä vähän varoitteli, että haluaa olla rauhassa.

Nuoria virtahepoja lammella.

Jos googlettaa Gorongoron kraaterin, saa vastaukseksi järven täynnä flamingoja. Nyt niitä oli vähemmän, mutta joitain kymmeniä nyt kuitenkin.

Harvinaisempi kultasakaali. Vaippasakaaleja nähtiin täälläkin paljon.

Toinen leijonalauma tienvieressä. Oli jo lähes keskipäivä, joten varjoa emme voineet tarjota.

Puhveli ja pahkasika

Vielä yksi Gnuu. 

Matkalla metsän läpi nähtiin vesiantilooppi. Metsän jälkeen olikin ylämäen aika, olimme kierrelleet kraaterissa nelisen tuntia ja oli aika lähteä takaisin leiriin. Kraaterille menee yksi tie alas ja toinen toisesta kohtaa ylös. 

Leirillä oli tarjolla lounas. Seuraava merun ryhmä oli tullut kraaterille, joten jätimme heille makuupusseista lähtien kaikki leiritarvikkeet. Parilla takapenkkiläisellä näytti olevan maskit naamalla.

Edellisenä päivänä Douglas oli kysynyt kiinnostusta vierailla maasaikylässä? Minä ja ranskalaiset ei niin innostuttu, saksalaiset halusivat mennä. Nyt Douglas kysyi uudelleen asiasta. Saksalaiset pääsisivät seuraavana päivänä, kun me muut ei edelleenkään innostuttu. Saksalaisnainen kysyi tähän syytä ja minä vastasin, etten ole oikein turistifeikkikylien fani. Feikillä tarkoitan sitä, että samassa kylässä vierailee päivittäin laumoittain turisteja ja kyläläiset esittävät saman näytelmän kaikille. Ranskalainen jatkoi, että tällaiset näytökset ovat hänen mielestään melkoisia kliseitä. 

Päästyämme ensimmäisen yön majoituspaikkaan Douglas kertoi, että paikallinen opas tulee  hetken päästä ja voimme lähteä puolentoistatunnin kävelysafarille. Safarilla kävellään kylä läpi ja vieraillaan riisipellolla. Olin todella väsynyt aikaisten telttaheräämisien ansiosta, eikä turistikaupan espresso ollut juurikaan virkistänyt. Olin siis tyytyväinen, kun ranskalaisiakaan ei tämä kyläkävely kiinnostanut, vaan hekin halusivat hypätä saman tien meille tilattuun taksiin, jolla pääsisimme takaisin Arushaan. Saksalaiset jatkaisivat Douglasin ja mahainsinöörin kanssa vielä safaria. Todennäköisesti kahdestaan, Douglas ei tosin ollut tästä vielä täysin varma. Hyvästelteltiin porukka ja jätettiin tipit. Annoin yhteensä sataviisikymmentätuhatta shillinkiä.

Meru oli edelleen komea. Loppuun voi todeta, että ehdottomasti kahdeksansadan euron arvoinen reissu. Big five tuli nähtyä, kymmeniä leijonia, kolme leopardia ja lukematon määrä muita eläimiä. Myös Meru slopes firmaa voin suositella. Firma ei ole ollut kovin kauaa pystyssä, mutta kasvaa kovaa vauhtia laadukkaan työn ansiosta.