Vedenalainen Floreana

Snorklailin tietenkin paljon. Mustalla rannalla ja siitä etelään olevalla niemellä. Kertaalleen uin koko matkan edestakaisin.

Tuolla reissulla katselin tovin oikealle ja kun käänsin katseeni vasemmalle säikähdin vireeni tullutta isoa kotkarauskua. Säpsähdin sen verran, että rauskukin pelästyi minua ja syöksähti kauemmaksi. 

Näkyvyys oli erinomainen, mutta toisena päivänä harmikseni ilmestyi näitä. Olivat myrkyllisen värisiä ja niitä oli niin paljon, ettei väleistä mahtunut uimaan. Palasinkin rantaan ja Siina selvitti, että nämä ovat ilmeisesti forskalia edwarseja, joiden ei pitäisi olla ihmiselle vaarallisia.

Seuraavana päivänä pintaomistuisuuksia ei enää riittänyt parviksi asti, vaan juuri sopivasti.

Tämä oli jännä otus. Läpinäkyvän ulkopussin sisällä oli ilmeisesti sisäelimet.

Erilaisia pieniä ja isoja kaloja näkyi paljon.

Tämän ison parven keskelle oli hauska sukeltaa. Kalat väistyivät, mutta jäivät tiiviiksi muuriksi ympärilleni. 

Kilpikonnia näkyi usein

Muutamia tällaisia näkyi ympäri lahtea. Verkonrepijöitä? Piti kysyä joltain, mutta unohdin.

Liike paljasti, muuten olisi tämä littana leopard flounder jäänyt huomaamatta

PS. Kuten varmasti huomaatte, olen muokannut blogin teemaa, joka on varsinkin mobiilin puolella hyvin erinäköinen. Mitä tykkäätte?

Asilo de la Paz

Olin jo aiemmin kuullut, että tällä autolla pääsee aamukuudelta ylängölle, mutta niin aikaisin en ole vielä jaksanut herätä. Vaikka täällä ei ole illalla mitään tekemistä, nukahtaminen on ollut hankalaa. Kun kuulin Paulinalta, että auto menee ylängölle myös kolmelta iltapäivällä, lähdin pienelle retkelle. 

Erittäin haitallisen kaksijalkaisen vieraslajin edustajille kyyti maksoi yhden dollarin ja vähemmän haitalliset nelijalkaiset pääsivät kyytiin ilmaiseksi.

Saaren ensimmäiset asutukset ovat olleet nimenomaan ylängöllä, sillä sieltä löytyy saaren ainoa makeanveden lähde. Nykyään lähteeltä on vedetty putket myös kylään. Näytti, että jokaisella tai lähes jokaisella kylän perheistä, oli kasvimaa ja sen yhteydessä mökki edelleen myös ylängöllä.

Lähteen lähelle oli kaiverrettu patsas. Tekijästä ei ollut ylhäällä mitään tietoa, joten kysyin asiaa Erikalta. Hän kertoi, että patsaan oli kaivertanut hänen pappansa Heinz Wittmer.

Heinz oli todennäköisesti ollut kaivertamassa ja ainakin parantelemassa myös näitä luola-asumuksia, jotka toimivat saksalaisten ensikoteina, kun normaaleja taloja rakennettiin.

Luolien ensimmäinen tunnettu asukas oli 1780-luvulla irlantilainen merirosvo Patrick Watkins, joka hylättiin saarelle. Hän alkoi yksinään viljellä perunoita, kurpitsoja ja tietenkin tupakkaa. Maakilpikonnia hän metsästi vaihtaakseen ne Post Office Bayllä merimiesten kanssa viinaan. Voitanee siis sanoa, että tämän saaren kilpikonnat ainakin osittain ryypättiin sukupuuttoon. Patrick ei ilmeisesti kuollut tänne vaan pääsi vuosien jälkeen palaamaan veneellä mantereelle.

Näköala luolilta

Tämän portin takana, muurien sisällä elää saaren nykyinen maakilpikonnakanta. 

Ilmeisesti istutuksia ei ole vielä tehty. Nämä kilpikonnat ovat ihmisten lemmikkejä tai muutoin yksityisomistuksesta pelastettuja. 

Kilpikonnia ruokitaan aitaukseen.

Kierrettyäni Asilo de la Pazin reitin läpi, lähdin kävelemään takaisin kylään päin. Autolla pääsisin takaisin, mutta se lähti vasta puolen tunnin kuluttua viideltä ja nappaisi minut kyllä kyytiin myös matkan varrelta. Monarkkiperhosia lenteli paljon, mutta sellaisesta en saanut napattua kuvaa. Aasi oli helpompi kohde.

Darwininsirkkuja. Olivat erikoistuneet lannan nokkimiseen.

Nokkaviakin lintuja näkyi paljon. Olisko ollut pesimäaika, sillä nämä pitivät melkoista meteliä kun kävelin ohi.

Kuivahkolle ylängölle oli eksynyt myös sorsa.

Tämä lintu toi mieleeni lintubongarin, jonka kanssa juttelin Isabelan pyöräilyretkellä. Muistaakseni hän etsi nimenomaan punapäistä lintua.

Epäilen vieraslajiksi.

Soramontun kohdalla kuulin auton äänen takaani ja jatkoin sillä takaisin kylään. 

Sendero Los Pulpos

Merileguaaneja satamasta. Mielestäni tämän saaren leguaanit ovat isompia, kuin aikaisemmilla saarilla. Ainakin ne ovat selkeästi erivärisiä.

Kylän toisella laidalla oli mielenkiintoinen kävelyreitti. 

Tie oli kivinen ja kaunis.

Hieman kuivahtanut kaktus.

Luita näkyi paljon. Merileijonien?

Rantalintuja

Grapsus grapsuksia oli rantakivet täynnä.

Reitin päässä olevan lammikon reunalla oli yksi lintu. 

Merileguaaneja oli paljon.

Jännä lintu

Tosi jänniä jotain merijuttuja.

Todella kauniit sirkat parittelemassa.

Tällä linnulla oli harvinaisen komea nokka.

Kivikkoisella reissulla oikean jalan sandaalin ompeleet alkoivat antaa periksi ja kysyinkin Erikalta löytyykö 150 ihmisen kylästä suutaria. Hän otti kengästäni kuvan ja lähetti sen naiselle joka ompelee vaatteita, mutta valitettavasti hän ei voinut auttaa, tarvitaan kengänkorjaajamies ja lähin on Puerto Ayorassa. Erika mietti perheensä kengännumerot läpi, mutta tarpeeksi isoja ei löydy ja kävi hakemassa yhden turistin kengät, jotka tämä oli jättänyt saarelle, mutta rikki nekin olivat. Kiitin paljon avusta ja vähän toppuuttelin, ettei kohta lähdetä ympäri kylää kenkiä etsimään. Pysyväthän nuo vielä kasassa ja ovat ihan kävelykelpoiset. Eccon sandaalien hajoamisen ajoitus oli kyllä todella huono. Eikä kestävyys toivottava, vanhoista Jahtijaktin sandaaleista meni aina ensimmäisenä pohja puhki. Siirtyisin takaisin niihin, jos jostain löytäisin...

Erikan ja hänen äitinsä kissa.

Parvekkeelle palattuani huomasin, että siellä oli pistiäisiä pesänrakennushommissa.
 

Floreana

Matkatoimiston mies säikäytti aamulla, lähettäessään äkäisen "Where are you!" ääniviestin tasan seiskalta, vaikka oltiin mielestäni sovittu, että olen satamassa puoli kahdeksan. Rinkka äkkiä selkään ja vauhdilla satamaan. Selvisi, että hän oli sekoittanut minut johonkin toiseen ja sain odotella ihan rauhassa tunnin veneen lähtöä... Melko sähläri. Veneeseen astui lisäkseni pari paikallista ja päiväretkiryhmä. 

Kukkuloiden Floreana. Satamassa oli tähän mennessä tarkin matkatavaroiden syynäys ja kuumeen mittaus. Sen jälkeen jäin seisomaan autioon satamaan. Ei yhtään häsläriä? Ei yhtään majapaikan tarjoajaa? Ei yhtään taksia? Kylän hallintorakennuksessa näin jonkun ja kävin kysymässä hospedajea. Hän osoitti minulle mustalle rannalle menevää tietä, josta löysin Hotel Wittmerin. Iso paikka rannalla tuskin on minun budjettiini sopiva Galapagossaarilla, mutta päätin silti kysyä hintaa. Siivooja lähti hakemaan paikan omistajaa jostain kaukaa ja jo vähän kaduin, ei tää kuitenkaan oo mun budjetille ja juoksutan ihmisiä ihan suotta. Länsimaalaiselta näyttävä nainen tuli paikalle iloisesti tervehtien ja lähti esittelemään huonetta.

Erika ilmoitti ensin hinnaksi 35$, minä katselin jo riippumatolle paikkaa ja pyysin pientä alennusta, viivyn ainakin viisi päivää. Sovittiin kokonaishinnaksi 150$. Tällä sijainnilla olevat paikat maksavat muilla saarilla ainakin satasen yöltä, joten nyt oli aika maksaa hieman ekstraa, eikä kömpiä sisämaan normaalihintaiseen 20 dollarin luukkuun. 

Aamiainen ei kuulunut hintaan, mutta Erika kävi hakemassa minulle kotoaan keittolevyn ja vähän astioita. Keittolevyä hän kehotti käyttämään ainoastaan kengät jalassa. Ilmeisesti pientä sähkövikaa. Lisäksi sovittiin, että juomavesi kuuluu hintaan ja voin täyttää pulloani alakerrassa. Tämä oli hyvä asia myös ekologisesti. Muovin määrä on vähentynyt mukavasti reissun edetessä. Dominikaanisessa sitä käytettiin, kuin vihreiden Suomessa 2020, Manner-Ecuadorissa sentään ravintoloiden astiat olivat uusiokäytettäviä ja täällä esimerkiksi muovipussi pitää aina erikseen pyytää jos sellaisen haluaa. Periaatteessa ne ovat kai kiellettyjä.

Kuva rannalta päin. Riippumatto paljastaa minun huoneeni.

Kyllä kelpasi juoda päiväkaffet näissä maisemissa. Siihen liittyen oli kuitenkin uhkakuvia ilmassa. Kahvini oli loppumassa.

Saaren ainoaan kauppaan saapui juuri tavaralähetys, kun astelin sinne ensimmäistä kertaa.

Ja hyllystä löytyi oikeaa kahvia! Suodatinjauhatus ja hintaa 8 dollaria. Vältyin instantsotkun juomiselta ja olin tyytyväinen, liikaa ei pidä vaatia. Jonkin tovin hyllystöä katseltuani keksin aamiaiseksi banaanikaurapuuron.

ja päivällisiksi riisilihapapupadan. Erilaisilla kasviksilla ja hedelmillä sapuskaan sai vaihtelua. Kylästä löytyi myös leipomo, josta sai ostettua tuoretta leipää.

Ravintoloitakin oli, mutta ne palvelivat lähinnä ryhmiä, joita saarella vieraili melkein joka päivä. Erika oli tilanteeseen tyytyväinen, Hän kertoi, että kahteen vuoteen ensimmäiset turistit saapuivat saarelle tässä kuussa. 

Saarella ei ollut kännykkäverkkoa, mutta hotellilta löytyi Wifi, joka toimi välillä hyvin ja välillä ei ollenkaan. Googletin riippumatossa pötkötellessäni löytyykö netistä jotain tietoa saaren historiasta. Löytyihän sieltä ja vieläpä varsin mielenkiintoista.

Saari oli asumaton, kunnes Friedrich Ritter ja Dore Strauch berliinistä saapuivat 1929. He lähettivät entiseen kotimaahansa kirjeen, jossa kehottivat muita seuraamaan. Kirje saikin paljon julkisuutta ja 1932 tänne saapuivat Heinz ja Margret Wittmer poikansa Harryn kanssa. Pian saarelle saavuttuaan Margret synnytti Rolfin, josta tuli saaren ensimmäinen syntyperäinen asukas. Heidän jälkeensä saarelle saapui myös paronitar seurueensa kanssa. Paronitar halusi perustaa saarelle miljonäärien hotellin. Tästä eivät muut pitäneet ja saaren yhdeksän ihmisen yhteisöön syntyi valtataistelu, joka päättyi paronittaren ja hänen seurueensa katoamiseen. Wittmerin perhe saavutti valta-aseman ja he perustivat saarelle hotellin. 

Tässä vaiheessa katselin ympärille ja mietin, että ilmeisesti tämän. Ainakin nimi täsmää. Kysyin Erikalta onko kirjankin kirjoittanut Margret Wittmer hänen mummonsa? Kyllä on. Ranta oli edelleen perheen hallussa, sillä Erikan sisko emännöi pienempää majapaikkaa ja baaria rannan toisessa päässä. Hänen luonaan kävin juomassa erinomaisen mojiton (5$). 

Harvoin tulee majailtua näin selkeästi alkuasukkaiden parissa. 

Itsenäisiä turisteja näin itseni lisäksi neljä. Yksi heistä oli saksalainen matematiikanopiskelija Paulina, hän majoittui Erikan siskon luona. Jutellessamme muuten tyhjällä rannalla pelikaani lensi ylitsemme ja paskoi molempien päälle. Ei ilmeisesti tykännyt ihmisistä. Sattuman mahdollisuus oli tasan nolla. Onneksi vettä löytyi läheltä. Ehkä pelikaani yritti ajaa meidät pois rannalta, jolla oli vieraillut merikilpikonna.

Myös riippumatossa saattoi tarkkailla erilaisia eläimiä. Kimalaiset joista yksi oli keltainen, kaivoivat koloa kaiteeseen. Tunsin olevani lähes oikea luontokuvaaja, kun odotin ainakin minuutin paikoillani ja sain napattua kuvan siitä sekunnista kun harvinainen keltainen kimalainen kömpi sisään.

Merileijonia köllötteli usein parvekkeeni edustalla ja välillä ne leikkivät rantavedessä.

Myös leguaaneja näkyi

Illan pimennyttyä sääskistä pääsi hyttyskiekolla, mutta muuta pörräävää ötökkäelämää oli sen verran paljon, että siirryin sisälle. 

Kun oven piti kiinni sisällä ötököiden määrä pysyi siedettävänä ja saalistajia oli juuri sopivasti.

Yöllä kuului vain aaltojen ääntä ja ajoittaista merileijonien örinää. Nukuin verhot auki, jotta saatoin ihailla tähtitaivasta sängystä.