Vapaataival: Floreana

Matkatoimiston mies säikäytti aamulla, lähettäessään äkäisen "Where are you!" ääniviestin tasan seiskalta, vaikka oltiin mielestäni sovittu, että olen satamassa puoli kahdeksan. Rinkka äkkiä selkään ja vauhdilla satamaan. Selvisi, että hän oli sekoittanut minut johonkin toiseen ja sain odotella ihan rauhassa tunnin veneen lähtöä... Melko sähläri. Veneeseen astui lisäkseni pari paikallista ja päiväretkiryhmä.

Kukkuloiden Floreana. Satamassa oli tähän mennessä tarkin matkatavaroiden syynäys ja kuumeen mittaus. Sen jälkeen jäin seisomaan autioon satamaan. Ei yhtään häsläriä? Ei yhtään majapaikan tarjoajaa? Ei yhtään taksia? Kylän hallintorakennuksessa näin jonkun ja kävin kysymässä hospedajea. Hän osoitti minulle mustalle rannalle menevää tietä, josta löysin Hotel Wittmerin. Iso paikka rannalla tuskin on minun budjettiini sopiva Galapagossaarilla, mutta päätin silti kysyä hintaa. Siivooja lähti hakemaan paikan omistajaa jostain kaukaa ja jo vähän kaduin, ei tää kuitenkaan oo mun budjetille ja juoksutan ihmisiä ihan suotta. Länsimaalaiselta näyttävä nainen tuli paikalle iloisesti tervehtien ja lähti esittelemään huonetta.

Erika ilmoitti ensin hinnaksi 35$, minä katselin jo riippumatolle paikkaa ja pyysin pientä alennusta, viivyn ainakin viisi päivää. Sovittiin kokonaishinnaksi 150$. Tällä sijainnilla olevat paikat maksavat muilla saarilla ainakin satasen yöltä, joten nyt oli aika maksaa hieman ekstraa, eikä kömpiä sisämaan normaalihintaiseen 20 dollarin luukkuun.

Aamiainen ei kuulunut hintaan, mutta Erika kävi hakemassa minulle kotoaan keittolevyn ja vähän astioita. Keittolevyä hän kehotti käyttämään ainoastaan kengät jalassa. Ilmeisesti pientä sähkövikaa. Lisäksi sovittiin, että juomavesi kuuluu hintaan ja voin täyttää pulloani alakerrassa. Tämä oli hyvä asia myös ekologisesti. Muovin määrä on vähentynyt mukavasti reissun edetessä. Dominikaanisessa sitä käytettiin, kuin vihreiden Suomessa 2020, Manner-Ecuadorissa sentään ravintoloiden astiat olivat uusiokäytettäviä ja täällä esimerkiksi muovipussi pitää aina erikseen pyytää jos sellaisen haluaa. Periaatteessa ne ovat kai kiellettyjä.

Kuva rannalta päin. Riippumatto paljastaa minun huoneeni.

Kyllä kelpasi juoda päiväkaffet näissä maisemissa. Siihen liittyen oli kuitenkin uhkakuvia ilmassa. Kahvini oli loppumassa.

Saaren ainoaan kauppaan saapui juuri tavaralähetys, kun astelin sinne ensimmäistä kertaa.

Ja hyllystä löytyi oikeaa kahvia! Suodatinjauhatus ja hintaa 8 dollaria. Vältyin instantsotkun juomiselta ja olin tyytyväinen, liikaa ei pidä vaatia. Jonkin tovin hyllystöä katseltuani keksin aamiaiseksi banaanikaurapuuron.

ja päivällisiksi riisilihapapupadan. Erilaisilla kasviksilla ja hedelmillä sapuskaan sai vaihtelua. Kylästä löytyi myös leipomo, josta sai ostettua tuoretta leipää.

Ravintoloitakin oli, mutta ne palvelivat lähinnä ryhmiä, joita saarella vieraili melkein joka päivä. Erika oli tilanteeseen tyytyväinen, Hän kertoi, että kahteen vuoteen ensimmäiset turistit saapuivat saarelle tässä kuussa.

Saarella ei ollut kännykkäverkkoa, mutta hotellilta löytyi Wifi, joka toimi välillä hyvin ja välillä ei ollenkaan. Googletin riippumatossa pötkötellessäni löytyykö netistä jotain tietoa saaren historiasta. Löytyihän sieltä ja vieläpä varsin mielenkiintoista.

Saari oli asumaton, kunnes Friedrich Ritter ja Dore Strauch berliinistä saapuivat 1929. He lähettivät entiseen kotimaahansa kirjeen, jossa kehottivat muita seuraamaan. Kirje saikin paljon julkisuutta ja 1932 tänne saapuivat Heinz ja Margret Wittmer poikansa Harryn kanssa. Pian saarelle saavuttuaan Margret synnytti Rolfin, josta tuli saaren ensimmäinen syntyperäinen asukas. Heidän jälkeensä saarelle saapui myös paronitar seurueensa kanssa. Paronitar halusi perustaa saarelle miljonäärien hotellin. Tästä eivät muut pitäneet ja saaren yhdeksän ihmisen yhteisöön syntyi valtataistelu, joka päättyi paronittaren ja hänen seurueensa katoamiseen. Wittmerin perhe saavutti valta-aseman ja he perustivat saarelle hotellin.

Tässä vaiheessa katselin ympärille ja mietin, että ilmeisesti tämän. Ainakin nimi täsmää. Kysyin Erikalta onko kirjankin kirjoittanut Margret Wittmer hänen mummonsa? Kyllä on. Ranta oli edelleen perheen hallussa, sillä Erikan sisko emännöi pienempää majapaikkaa ja baaria rannan toisessa päässä. Hänen luonaan kävin juomassa erinomaisen mojiton (5$).

Harvoin tulee majailtua näin selkeästi alkuasukkaiden parissa.

Itsenäisiä turisteja näin itseni lisäksi neljä. Yksi heistä oli saksalainen matematiikanopiskelija Paulina, hän majoittui Erikan siskon luona. Jutellessamme muuten tyhjällä rannalla pelikaani lensi ylitsemme ja paskoi molempien päälle. Ei ilmeisesti tykännyt ihmisistä. Sattuman mahdollisuus oli tasan nolla. Onneksi vettä löytyi läheltä. Ehkä pelikaani yritti ajaa meidät pois rannalta, jolla oli vieraillut merikilpikonna.

Myös riippumatossa saattoi tarkkailla erilaisia eläimiä. Kimalaiset joista yksi oli keltainen, kaivoivat koloa kaiteeseen. Tunsin olevani lähes oikea luontokuvaaja, kun odotin ainakin minuutin paikoillani ja sain napattua kuvan siitä sekunnista kun harvinainen keltainen kimalainen kömpi sisään.