tiistai 29. maaliskuuta 2011

2 yötä viidakossa - Ketambe, Gunung Leuser Nationalpark

Heräsin vähän myöhässä, pakkasin äkkiä ja maksoin vierastalon laskun. Jouduin myös antamaan tietoni poliisille menevään rekisteröinti lomakkeeseen, passini oli tietenkin syvällä rinkassa. Olinkin vartin myöhässä sovitusta 8.30 ajasta ja söin vielä nuudeliaamiaisen Samsulin talolla, joten pääsimme lähtemään vasta puoli kymmenen aikoihin. Samsul oli pakannut omaan rinkkaansa kaikki muut tarvikkeet, paitsi pienen ruokasäkin, jonka hän köytti reppuuni kiinni.

Matka alkoi skootterikyydillä kylän pohjoispuolelle. Heti viidakkopolun alussa aloin liukastella sandaalieni kanssa, jotka OLIVAT hyvät trekkikengät, mutta nyt kuluneet jo ihan liian sileäpohjaisiksi, ens reissulle vois ostaa nappulat trekkikengiksi, niitä näyttävät paikalliset oppaat käyttävän, niin täällä, kuin myös Filippiineillä.

Taukopaikalla ison puun juurella.

Lounasaikaan saavuimme leiripaikkaan, olin hieman yllättynyt, että pysähdyimme näin pian, mutta mitä juttelin lähdössä olleiden 2 muun turistin kanssa, niin tämä on alue minne kaikki 1-3 päivän trekit tehdään. Pieni kylä on keskellä viidakkoa, joten hirveän pitkälle ei tarvi mennä, että on jo viidakossa, eniten eläimiä näkyykin kuulemma leiripaikan ja tien välisellä alueella.

Lounaan jälkeen lähdimme kävelemään viidakkoon, etsien eläimiä, välillä pysähdytiin, kuunneltiin ja katseltiin näkyykö puissa liikettä, emme kuitenkaan nähneet muutamia lintuja enempää ennen neljää, kun alkoi sataa ja lähdimme takaisin leiriin, sen lisäksi, että kastuu itse, myöskään eläimet eivät liiku sateella, joten niitä on hyvin vaikea nähdä.

Länkkäri pariskunnan kantaja valmistamassa ankkaa päivälliseksi (tuotiin elävänä leiriin), Samsul katselee. Lisäksi samassa paikassa leiriytyi vanhempi mies samasta majapaikasta jossa olin yöpynyt, heillä oli mukanaan elävä kana, josta myös tuli päivällinen. Vierastalojen tarjontaan näytti kuuluvan kantaja, joka valmisti ateriat ja piti huolta leiristä, turistien ja oppaan etsiessä eläimiä.

Iltapäiväteet tulilla, kaikki paikallisten työskentely oli kadehdittavan taitavaa ja nuotion sytyttäminenkin onnistui todella märillä puilla käden käänteessä, toisin, kuin eräällä Puttaalaisella mettämiehellä viime kesänä (minä en oo mettämies), joka parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen kaivoi auton peräkontista perämoottorin tankin...

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja pääsimme liikkeelle seitsemältä aamukahvien jälkeen, luxusta, että herätyskellon soidessa keskellä viidakkoa opas herää tekemään tulia ja keittämään kahvia, itse voi painaa torkkua pari kertaa ja kömpiä tulille, kun vesi jo kiehuu.

Aamu on hyvä aika nähdä eläimiä, ensimmäisenä törmäsimme laumaan Thomas leaf apinoita. Mun kamera ei ikävä kyllä sovellu oikein hyvin kaukana olevien ja liikkuvien kohteiden kuvaamiseen, joten tämän parempaa kuvaa en saanut, kuvaaminen jäikin hieman vähemmälle, parempia kuvia kyllä näkee oikeiden luontokuvaajien ottamina, kokemukset tallentuvat kyllä pääkoppaan ja hetkessä eläminen on tärkeintä.

Pieni käärme polun varresta, purema ei kuulemma tapa, mutta aiheuttaa kivuliaan turvotuksen. Samsul näki käärmeen, ite olisin kävelly vierestä huomaamatta otusta.

Orankeja ei näkynyt, joten suuntasimme päätielle ja kun olimme tien toisella puolella pitämässä taukoa, Samsul näki jotain ja lähdimme nopeasti liikkeelle.

"Kato poikanen se on karvaton serkku"

Löysimmekin orankiperheen, joka oli puussa ja me samalla tasolla mäellä, joten paikka oli täydellinen. Emo ja poikanen olivat kauan esillä, kunnes jatkoivat matkaa.


Isäntä oli enemmän piilossa, kunnes seurasi muuta perhettään. Ovat kyllä komeita eläimiä.

Tämän jälkeen kävelimme takaisin leiriin aamiaiselle/lounaalle. Syömisen jälkeen Samsul ehdotti, ettemme siirtäisi leiriä kuumille lähteille, sillä täältä voisimme taas seuraavana päivänä jatkaa eläimien bongausta, joita ei ole niin paljoa kuumilla lähteillä. Tämä sopi minulle, mutta halusin kuitenkin käydä kuumilla lähteillä, eläimiä olin tälle päivälle jo nähnyt tarpeeksi. Matkalla törmäsimme pariskuntaan, joille kerroin nähneemme orankeja lähellä päätietä, naisen hieman kyllästynyt kommentti oli "What we do in jungle if we can see those from road?" Ei ne toki yleensä tien lähellä hengaa, mutta etsivä löytää, tuurilla ja hyvän oppaan kanssa (en sanonut tätä).

Orangit kuumilla lähteillä. Päivä ei olisi paljon täydellisempi voinut olla, oranki bongaus ja sitten lillumaan jokeen, johon sekoittuu sopivasti tulikuumaa vettä aikaansaaden mukavan lämpimän kylvyn upeassa ympäristössä. Kuumilla lähteillä oli myös vanhan majataloni porukka.

Orang = Ihminen, Utan = viidakko, Orangutan = viidakkoihminen = oranki.

Uimisen jälkeen palasimme Samsulin kanssa alajuoksulla olleeseen leiriimme. Minä kävin uimassa ja nousin kalliolle istuskelemaan, josta näin tämän ison käärmeen, joka kamppaili virtaa vastaan saman paikan ohi jossa olin hetki sitten uinut, leirimme kohdalla se pääsi maihin ja suuntasi viidakkoon. Semimyrkyllinen, ei tapa, mutta purema tuottaa tuskaa. Kysyin Samsulilta, en testannut...

Vanhempi mies kuvasi jatkuvasti (tai opas häntä), tässä hän ylittää voimakasta virtaa, palatessaan kuumilta lähteiltä leiriin, ensimmäinen yritys johti pyllähdykseen, uskallusta 60+ miehellä oli hyvin, olimme tauolla viidakossa kun törmäsimme heihin ja näin kun hän testasi liaania, joka heijasi yli 3 metrin korkeudessa, alapuolella kaatuneita puita sun muuta vähemmän miellyttävää.

Perhosia oli paljon.

Seuraavana aamuna lähdimme taas aikaisin liikkelle, mutta pienen satelun takia oli hiljaista. Jäin odottamaan isolle puulle, kun Samsul kävi tekemässä kierroksen, palatessaan hän kertoi käyneensä melkein päätiellä ja ainoa mitä hän oli nähnyt oli villisiat, jotka vilistivät minunkin vierestäni. Sateen tauottua kokonaan minä lähdin puolestaan tekemään kierroksen, löysinkin Thomas leaf apinoita ison lauman ja palaisin hakemaan Samsulin mukaan, että voin lähteä hortoilemaan niiden perään eksymättä, viidakko näytti heränneen. Yrittäessämme löytää jälleen näitä apinoita korkealta puusta Samsul bongasi yhden ja näytti sitä, minä katsoin hetkisen ja tokaisin, mutta se on oranssi, Samsul katsoi tarkemmin, innostui ja taputti minua selkään Orangutan Oranutan! Kuiskaten toki, kuten jatkuvasti viidakossa. Tämä oli kuitenkin poikanen, joten aloimme etsiä emoa, jonka Samsul pian bongasikin, katselupaikka vain oli huono, joten kiersin hieman ja konttasin kaatuneen puun runkoa, jotta näkisin paremmin, pääsinkin ihan kohtuulliselle paikalle, rungon päästä olisi ollut todella hyvät näkymät, mutta runko tuntui vanhalta, heilui ja pudotusta olisi ollut rungon päästä kuutisen metriä, joten uskallus loppui kesken.

Kun emo ja poikanen (erit kuin edellisenä päivänä), lähtivät liikkeelle, näin ne paremmin seurattuani hetken.

Jonkin aikaa seurattuani, käännyin takaisin ja lähdimme Samsulin kanssa takaisin leiriin, oli fiilis, että olin nähnyt tarpeeksi. Leirissä kävin vielä uimassa ja söimme, ennen paluumatkaa kylään.

Lähtövalmiina kävelykeppiä myöten

Tapasimme yhteensä 6 ryhmää, joista vain yksi oli nähnyt orankeja, kaksi ryhmistä oli tosin vasta aloittamassa reissua ja yksi nainen oli juuri tullut päivän retkelle. Kaksi ryhmää lähti viidakosta 2 yön jälkeen näkemättä orankeja, toinen näistä oli vanhan miehen ryhmä, eli se jonka mukana olisin ollut, jos en olisi etsinyt omaa opasta. Pariskunnan tapauksessa ainakin osasyy oli selvä, he mölisivät liikaa, vanhan miehen opas taas vaikutti nuorelta, he myös puhuivat meille aivan normaalilla äänellä kun kohtasimme viidakossa. Viidakossa tärkeintä on olla hiljaa.

Samsul ja hänen poikansa. Jos tätä lukee joku, joka on tulossa tänne, niin Samsulin numero 08 526 258 4538. Suosittelen. Samsul sanoi, että jos tapaan jonkun kerro, että hän voi noutaa Kotacanesta.

Samsulilla on siis myös lava-auto, joka kulkee Kotacanen ja Ketamben väliä julkisena kulkuneuvona, pääsinkin tällä kyydillä Kotacaneen, jossa täytyi löytää automaatti, sillä paikallista rahaa oli jäljellä n. 2,5€, mutta kerrotaampa siitä myöhemmin... (ei mennyt odotuksien mukaan)

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Ketambe

Unohtui mainita suojeliamme lauantai-illalta. Kun lähdimme kävelemään baarista takaisin Masiin, liittyi matkaamme koira, joka oli kulkenut Raikun kanssa jo edellisenä päivänä pitkin Tuktukia. Myös nuori musta koira liittyi porukkaan hieman myöhemmin. Tulomatkalla olimme joutuneet hieman varomaan matkalla olleiden talojen koiria, mutta nyt varsinkin vanhempi koira huolehti, ettei meitä häiritty, vaikka tiellä oli vastassa kolmekin koiraa se vain puski joukon ensimmäisenä ja veti huomion itseensä, yhtään tappelua ei kuitenkaan tullut. Musta koira usein keräs hieman rohkeutta jossain mutkassa, kun näki vieraat koirat ja juoksi meidät kiinni sopivan tilaisuuden tullen. Molemmat koirat tulivat Batak taloillemme asti ja asettuivat lepäämään tuoliemme viereen, kun istuimme terassilla vielä hetken, ikävä kyllä ei ollut antaa ruokaa. Hetken levättyään koirat alkoivat kisata keskenään, ilmeisesti piti selvittää kuka on pomo, vaikka siitä ei ollut suurta epäilystä. Kaikkien mennessä nukkumaan koirat seurasivat Raikua, joka asui viimeisen rakennuksen huoneessa, minun noustessa omia portaitani vanhempi koira pysähtyi katsomaan, ilmeisesti huolissaan, kun lauma ei pysy kasassa, mutta jatkoi sitten Raikun perässä. Sisään eivät olleet päässeet ja aamulla koiria ei enää näkynyt.

Toballa ei tapahtunut enää sen kummempaa, Julie lähti sunnuntaina ja minä tiistaina, Raiku jäi Julien jättämään Batak taloon vielä muutamaksi päiväksi. Vaikka viihdyin Toballa, niin ei se niin kummoinen paikka ollut, ilman Julieta ja Raikua olisin varmaankin lähtenyt jo aikaisemmin pois. Tuktuk oli täynnä tyhjiä ravintoloita, kauppoja ja majapaikkoja, joiden omistajat huutelivat harvojen turistien perään, joista suurin osa oli keski-ikäisiä. täten myös ravintolat olivat melko kliinisiä, ei hippihenkeä enää. Myöskin hehkutus todella ystävällisistä ihmisistä on liioiteltua, ainakin kun sitä vertaa muihin paikkoihin Sumatralla, täällä oli lähinnä "kävelevä dollari" fiilis, yhden talon pihalla lapset huusivat hellouta, mutta äiti koitti opettaa, että huutakaa money... Kun maisemia vertaa Maninjauhun, niin siinäkin Toba häviää.

Tiistaina lähdin siis kohti Ketambea. Alunperin oli tarkoitus mennä Bukit Lawangiin, mutta Ketambe vaikutti paremmalta paikalta samassa kansallispuistossa. Vähemmän turisteja, eli enemmän eläimiä. Takuuta orankejen näkemiselle ei täällä ole, mutta jos niitä näkee, ne ovat villejä, eivätkä puolivillejä lemmikkejä, kuten Lawangissa, jossa turistit ovat usein liian läheisissä kosketuksissa orankejen kanssa. Koska olemme läheistä sukua, orangit sairastuvat helposti ihmisten tauteihin, mutta eivät omaa hyvää vastustuskykyä ja voivat kuolla tavalliseen flunssaan, kaverikuva orangin kanssa voikin maksaa orangin hengen, ehkä muidenkin orankien, joihin kesyt orangit törmäävät luonnossa. Myös luonnontutkimuslaitos on siirtynyt Bukit Lawangista Ketambeen.

Matkustin ensin minibussilla saaren toiselle puolelle ja siellä vaihdoin toiseen, jolla pääsin Sidikalangiin, jossa matka tyssäsi, kuten Masin San oli uumoillut, ainoastaan kaksi minibussia menee aamulla Kutacaneen.


Ensimmäiset kaksi hotellia olivat täynnä, mutta tästä sain huoneen, taso "vähän" tippui Tobaan verrattuna ja hinta nousi 50k Rp:hen. Täällä on ilmeisesti konferenssi tai jotain ja siksi paremmat hotellit ovat täynnä, ei sillä, että minä niihin kaipaisin, mutta ensin vähän huolestuin, etten löydä lainkaan huonetta.

Sumatralaiset kaupungit eivät ole mitään järin kauniita eikä tämä tehnyt poikkeusta.

Tämä rakennus oli kuitenkin ihan komea.

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin ja suuntasin paikkaan, josta minibussi lähtee kahdeksalta. Olin paikalla 7.40, ostin lipun ja menin kadun toiselle puolelle syömään. Palasin takaisin viittä vaille ja aloin odottaa, kymmenen yli yksi paikallinen tuli kysymään haluanko kahvia, mikäs siinä. Kun mies toi kahvin hän sanoi, että ensimmäinen minibussi meni jo, 15 minuuttia sitten, olin nähnyt kun yksi minibusseista lähti kymmentä vailla, mutta luulin, että se menee jonnekkin muualle, näytin, että minähän olin tien toisella puolella, joku ois voinu vaikka huitaista tai jotain, täällä ei näy paljoa turisteja, joten lipun ostoni oli sen verran huomiota herättävä, että kaikki varmasti tiesivät mihin olen menossa. Turha kuitenkaan sen enempää valittaa, sillä bussi on jokatapauksessa mennyt ja seuraavan pitäisi lähteä jo kymmeneltä. Lähdinkin nettikahvilaan ja lipunmyyjä otti numeroni, sillä minibussi voisi lähteä aikaisemmin, sanoin palaavani puolelta ja palasin varmuuden vuoksi jo vartin yli. Nyt sain kuulla, että ensimmäinen minibussi ei itseasiassa edes mennyt Kutacaneen, vaan kuski lähti kotiin, sillä hänellä oli ongelmia ajokortin kanssa. Tämä selittää oudon käytöksen, sillä yleensä aina minibussit tööttäilevät ennen lähtöä ja varsinkin turistit hoidetaan kyytiin. Paikalliset olivat lisäksi todellä ystävällisiä, mutta ilmeisesti he eivät kehdanneet kertoa ensin oikeaa syytä tai jotain. Tai ehkä turistia ei haluttu kortittoman kyytiin lisäämään vaikeuksia jos poliisi pysäyttää.

Joskus hieman puoli kymmenen jälkeen lähdimme liikkeelle ja pääsin Kutacaneen, jossa syömisen jälkeen otin jälleen uuden minibussin, jolla pääsin Ketambeen. Ketambe osoittauti pienemmäksi paikaksi kuin olin kuvitellut, hyvä, että paikkaa voi edes kyläksi sanoa, hieman taloja päätien varressa. Toivoin löytäväni täältä automaatin, mutta se osoittautui naurettavaksi ajatukseksi. Kävelin yhteen vierastaloista ja otin bungalowin 60k Rp:llä. Kysyin trekkien hintaa ja minulle kerrottiin, että illalla on tulossa turisti Medanista kolmen päivän trekille, joten hänen kanssaan maksaisin reissusta 350k rp/päivä, jos menen yksin, hinta on puoli miljoonaa/päivä. Olin jo aiemmin ajatellut etsiä itsenäisen oppaan, joten päätin pysyä tässä suunnitelmassa ja lähdin kävelylle. Pian näin miesjoukon erään auton luona, he tervehtivät ja kysyivät mihin olen menossa, kerroin olevani kävelyllä ja tutkimassa trekkimahdollisuuksia. Mies kertoi olevansa opas ja kysyi mitä olen ajatellut, kysyin hintaa ja hän kertoi, että 600k kaks päivää ja kolme päivää 900k, mutta kun sanoin haluavani kolmeksi päiväksi, hän sanoi antavansa alennusta ja 3 päivää 2 yötä trekki maksaisi minulle 800k, sisältäen kaikki. Tutkin lompakkoani ja totesin, että minulla on 850k maksettuani huoneen, joten lyötiin kättä päälle ja lähdimme hänen talolleen juttelemaan lisää ja maksoin retkestä puolet. Itsenäisen oppaan käytöstä hyötyvät molemmat, minä pääsen halvemmalla ja opas, joka myös majatalosta otettuna hoitaa kaiken, saa enemmän, ainoastaan kapitalisti jää ilman.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Toba järvi

Matka tänne oli mukavampi, kuin olin pelännyt. Sain nukuttua 20 tunnin matkasta ainakin 6 tuntia (600km). Parapatissa minä ja belgialainen Julie lähdimme kävellen satamaan, sillä meidän molempien oli löydettävä automaatti ja kävely tuntui hyvältä idealta pitkän istunnon jälkeen. Satamassa totesimme lautan juuri menneen, mutta aika kului hyvin jutellessa keskenämme ja Tobalta poispäin suuntaavan reissaajan kanssa. Satamassa oli yksi infoäijä (majoitushäsläri), joka hetken tyrkyttämisen jälkeen luovutti, sillä halusin vahvasti nähdä ensimmäisenä Mas cottagesin (paikka jota brittinainen oli ylistänyt Maninjaulla), mies sanoi itsekkin, että se on hyvä paikka. Julien hän jätti ensin täysin rauhaan, mutta, kun jostain sivulauseesta selvisi, että emme olekkaan pariskunta, hänen silmissään näkyi välähdys ja Julie sai uuden ystävän. Lautalla huomattavasti miellyttävämpi mies kyseli mihin olemme menossa ja tämäkin äijä kehui Masin niin hyvin, että Julie päätti lähteä mukaani. Sama paikallinen mies soitti Masiin satamasta ja kaksi skootteria tuli hakemaan meidät, sillä paikka sijaitsi hieman turistikeskittymä Tuktukin ulkopuolella.


Batak taloni (40k Rp). Ehdottomasti hinta-/laatusuhteeltaan koko reissaushistoriani paras paikka. Julie majoittui samanhintaiseen huoneeseen, mutta vaihtoi viereiseen Batak taloon, kun se vapautui parin yön jälkeen.


Yläkerrassa oli pari patjaa sänkynä ja olihan se hienoa ensimmäisenä herättyään avata ikkuna ja ihastella järveä.

Pakollinen "näkymä riippumatosta" kuva.

Atrainkalastaja

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä teimme n.10 kilometrin kävelyretken pohjoiseen, nättiä maalaismaisemaa ja pieniä kyliä.

Kaakaopuu.

Tämän jälkeen pysähdyimme kalankasvattajaien luokse ja sain maistaa kotitekoista palmuviiniä, ei hääviä, mutta ostin silti 1,5 litraa hetken mielijohteesta (15k Rp). Tuhosimme pullon illalla yhdessä Julien kanssa, puolen pullon kohdalla uutuudenviehätys tuntui häviävän ja tuumasin, että huonosti tehdyltä kiljulta se tosiasiassa maistuu ja sotkin sekaan kolaa, joka toimi yllättävän hyvin. Paikan henkilökunnan sammutellessa valoja ostimme mukaan vielä pari pulloa olutta ja siirryimme terassilleni jatkamaan. Rennon illanvieton katkaisi pöydälle yhtäkkiä loriseva neste, joka osoittautui yläpuolellamme majailevien lepakoiden virtsaksi, selvitimme ongelman siirtämällä pöytää. Terassilta piti siivota myös aamuisin muutamia kikkaroita, joita nämä vakituiset asukkaat paskoivat katoksen kärjen alta.

Majapaikan ravintola sijaitsi majoituspaikkojen yläpuolella ja täältä oli oikein mukavat näkymät, seuraavaan ruokapaikkaan oli myös sen verran matkaa, että tuli syötyä täällä todella usein, mikä ei haitannut sillä ruoka oli hyvää, tietenkin hieman hinnakkaampaa, mihin olen tottunut paikallisten paikoissa.

Kissa joka alkoi maukua välittömästi, kun ruokaa kannettiin pöytään, kertaalleen näimme ruokaa odotellessamme, kuinka se kulki edestakaisin katolla ja mietti uskaltaako hypätä, mutta ilmestyi jalkoihin välittömästi ruuan saavuttua. Yhtenä yönä löysin sen viereiseltä patjalta talostani. Ruokavalio: kaikki, myös hedelmät maistuivat, kananluista ei jäänyt mitään jäljelle.


Seuraavana päivänä vuokrasimme skootterin (70k Rp sis. täyden tankin bensaa) ja lähdimme tekemään reissun saaren toiselle puolelle, tai no ei tämä itseasiassa ole saari, mutta riittävän lähellä, jotta virallisestikin paikka on saari. Jälleen nättiä maalaismaisemaa ja pieniä kyliä, oikein rento matka.

"Kahvi ja seksi" Pysähdyimme tähän paikkaan, kun jokapäiväinen iltapäiväsade alkoi. Tarkistin myöhemmin majapaikastamme ja seksi on indonesiaa (tai batakkia en ole varma) ja tarkoittaa seksikästä.

Paikallistyylinen sisääntulo on taidettu lisätä jälkikäteen. Koko Toba on kristittyjen aluetta ja kirkkoja on paljon, moskeijoita ei juuri lainkaan.

Toisella puolella saarta pysähdyimme syömään. Oikealla vesipuhvelin maidosta tehtyä juustoa, aidon ja käsittelemättömän makuista, vahvaa ja hyvää.

Varsinainen kohteemme olivat kuumat lähteet, joilla emme kuitenkaan pysähtyneet kauaa, sillä "luonnollista" allasta ei ollut, vaan ainoastaan muutama kuuma uima-allas aitojen sisällä, miehille, naisille ja ulkomaalaisille omansa, ulkomaalaisten maksoi ja se oli molemmille sukupuolille. Kylät ja maaseutu olivat mielenkiintoisempia, joten jatkoimme matkaa.

Yritin pariin otteeseen ottaa yhteiskuvaa vesipuhvelin kanssa, mutta pelkäsimme molemmat toisiamme hieman liikaa...

Paluumatka kulki saaren läpi todella huonoa tietä ja illan hämätyessä alkoi sataa. Tuli testattua Vietnamistakin tuttua skootterilla-ajoon suunniteltua sadetakkia, vieläpä niin leuhkaa, että siinä on kuskin selkäpuolella toinen pääaukko, joten molemmat olivat hyvin suojassa. Toimi oikein hyvin. Matka pimeässä oli mielenkiintoinen, sillä meillä ei ollut tarkkaa käsitystä missä olemme ja olemmeko oikealla tiellä, mutta lopulta pääsimme takaisin yhdeksän aikoihin, saaden vähän toruja majapaikan naiselta, jolta olimme vuokranneet skootterin, hän oli ollut huolissaan ja luullut, että olimme joutuneet onnettomuuteen. Majapaikkaan oli saapunut myös saksalainen Raiku. Seuraava päivä menikin rennosti kolmestaan.

Lauantaina oli aika lähteä viihteelle. Tässä majapaikan Sanin ystävä tulkitsemassa kevyttä rokkia ja saimme kuulla myös Batak musiikkia, kitaroita näkyy paljon ja lähes kaikki paikalliset miehet osaavat soittaa jotain. Illallisen jälkeen kävelimme Roys baariin, jossa oli livemusiikki-ilta. Ensin totesimme musiikin olevan liian kovalla, mutta pian siirryimme ulkopöydistä sisälle, sillä bändi kuulosti hyvältä, ikävä kyllä he eivät soittaneet enää kuin muutaman biisin, jonka jälkeen lavan otti haltuun bändi, jonka laulaja näytti olevan kännissä ja lauloi biisit pitkälti nuottikirjasta, esitys kuulosti aivan karaokelta, varsinkin, kun osa biiseistä oli aivan liian vaikeita, esimerkiksi "Wake me up when september ends" ei kuulosta hyvältä, kun se vedetään tasaisella äänellä, ilman minkäänlaista tunnetta, päätimmekin vaihtaa baaria, Tuktukin suosituin paikka osoittautui pieneksi yökerhoksi, täällä tapasin ensimmäiset suomalaiset Sumatralla (Masilta oli lähtenyt yksi juuri päivää ennen, kuin saavuin), he olivat vaihto-oppilaita Penangista ja olivat tulleet vain viikonlopun viettoon.

Julie ja Raiku

PS. Euro tekee nousua, jo 1,42 dollaria vastaan, tuntuu hyvältä kiitos. Mutta jos Soinista tehdään pääministerin niin en tuu takasin...

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Pagang saari

Kapteenimme Al, matkalla saarelle.

Käärmesaari

Kiinalaisten omistama hotellisaari, jossa bungalowit maksavat miljoonan yöltä, kuulemma häämatkalaisten suosiossa.


Siinä se näkyy tunnin ajomatkan jälkeen, meidän saaremme.

Saarella oli ruotsalainen pariskunta, jotka olivat viettäneet saarella kaksi yötä ja olivat lähdössä lounaan jälkeen, sekä italialainen perhe päiväreissulla. Italialaiselta mieheltä kuulimme, että olemme 15 vuotta myöhässä, sillä silloin saaren omistaja oli joutunut sairaalaan ja dynamiittikalastajat olivat tulleet pommittaamaan tämänkin saaren ympärystän ja tappaneet samalla korallit, ennen tätä vedenalainen maailma oli kuulemma upea. Tämän voi helposti uskoa, sillä merenpohja on täynnä kuollutta korallia, toki myös hieman elävää löytyy, joissain paikoissa on merkkejä uuden korallin kasvusta, joten ehkä paikka on jälleen upea 100 vuoden päästä. Kaloja on jonkin verran ja saarella oloaikana näin yhden ison kilpikonnan, jolla ei ollut toista etujalkaa. Tällä alueella on kuulemma enemmän isoja vanhoja kilpikonnia, kuin nuoria, sillä paikalliset syövät kilpikonnan munia, ilmeisesti uskoen, että se parantaa mieskuntoa.

Vene lähtee, paluupäiväksi sovimme lauantain, mutta puhelin toimii, joten suunnitelmia voi muuttaa ja jos heillä on asiaa saarelle, he soittavat ensin ja voimme saada täydennyksiä, niiden tarpeen huomasin jo lounasta kokatessa, meillä oli vain 10 munaa, joten proteiinia piti saada lisää, kuten myös sipuleita.

Telttamme, yhden reiän paikkasin jeesusteipillä.

Riippumatolle löysin paikan näiden palmujen välistä, tuossa kohtaa missä meri tummenee alkoi äkkisyvä ja sen reunamilla oli paras snorklata. Ensimmäisenä yönä päätin nukkua riippumatossa, mutta sade ajoi minut telttaan, joka ei ollut läheskään yhtä mukava.

Seuraavaksi yöksi siirrinkin riippumaton katokseen, jonka olimme vallanneet. Täällä nukuin kaikki loput yöt, muuten hyvin, mutta makuupussi oli liian kuuma ja sitä tarvitsi itikoiden takia, ei olis kannattanut lahjoittaa hyttysverkkoa pois Thaimaassa. Toinen ongelma olivat luultavasti hiekkakirput tai vastaavat, joiden puremat kutittivat yöllä, sääskiä ei ollut paljoa.

Rantamönkiäinen, Erakkorapu?


Vaikka vedenalaista maailmaa ei voi enää kutsua paratiisiksi, niin pinnan yläpuolta voi, todella kaunis saari.

Viidakkoon ei tarvi lähteä tarpeille, vaan vessa löytyy.

Keittiö

Paikasta pitää huolta yksi mies ja halutessaan täällä voi yöpyä näissä huoneissa, hinta on aika suolainen 200k Rp. Ensimmäisen päivän illalla saapuneet kaksi tsekkipariskuntaa majoittui näihin, sillä heillä ei ollut telttoja, Al kyllä hommasi heille myöhemmin yhden, mutta yhden yön jälkeen he siirtyivät takaisin huoneeseen. Saarella yöpyi lisäksi yksi pariskunta yhden yön, he olivat selkeästi tulleet elämään mukavasti, sillä oppaan lisäksi heillä oli myös kokki mukana ja aamiaispöytä oli kuulemma pursunnut hedelmistä. Lisäksi saarella kävi muutamia päivävieraita, launtaina jo hieman liikaakin, sillä 200 heppanen pikavene toi paikalle yli kymmenen ihmisen ryhmän, veneen omistaja oli ranskalainen ja Janin tutustuttua häneen, pääsimme käymään omistajan ja vieraan kanssa veneellä saaren kivikkoisessa päässä, johon he menivät sukeltamaan, paikka on kuulemma paras sukeltamisen ja snorklaamisen kannalta. Paikassa olikin enemmän elämää, isompia kaloja ja näimme myös jonkin mustekalojen sukua olevan otuksen. Jan näki isohkon kilpikonnan, minä en. Veneen omistaja kertoi, että jossain hieman kauempana on luola, jossa valtava 100 vuotias kilpikonna nukkuu kaikki yönsä.


Jos halusi enemmän rauhaa, saaren toinen puoli oli autio paratiisi, vaikka riippumatolle en löytänytkään paikkaa.

Pelasimme tsekkien ja Alin (joka tuli saarelle melkein joka päivä) kanssa parina iltana pokeria. Ensimmäisessä turnauksessa (sisäänosto isojen poikien tyyliin 10k) tsekkien tiputtua minä ja Al olimme finaalissa, merkkejen liikuttua hetken edestakaisin, tuli ratkaisukäsi (Merkkejä yhteensä 20bb, minulla hieman enemmän), Al täydensi pienen blindin, minä koputin ja flopin tultua 772, menin all in kädessäni Q8, uskoen, että ilman paria Al ei halua arpoa voitosta, hän kuitenkin maksoi nopeasti ja helposti nelosparilla, onnetar oli puolellani, sillä riveri toi pöytään rouvan ja kahmin 50 tonnin pääpalkinnon itselleni.

360 astetta, leirimme edustalta.

Lähdimme pois saarelta sunnuntaiaamuna ja Jan lähti samantien kohti Maninjau järveä, minä pidin pyykkipäivän ja lähdin vasta maanantaina bussilla kohti Tobaa (160k Rp). Tsekit tulivat myös saarelta pois sunnuntaina ja vuokrasivat auton kuljettajalla Toballe (350k Rp/henkilö).

Minä, Raul ja hänen veljensä.

PS. Tänään sain huonoja uutisia Iranin viisumin suhteen. Nyt alkaa iranilainen uusivuosi ja käsittely jatkuu vasta 26. päivä, lomien jälkeen. En oikein uskalla ostaa lentolippuja ilman viisumia ja käsittely näyttää menevän huhtikuun puolelle, pitää miettiä mitä teen tämän suhteen.