Goalle

Hotellissani oli jälleen hieno uloskirjautumissääntö. 24 tuntia sisäänkirjautumisesta. Lentoni lähti illalla, joten sain pitää huoneen lähtöön saakka. Lentokentälle ei ollut matkaa, kuin n. 10 kilometriä. Olin arvioinut, että tunti riittää kevyesti matkantekoon, mutta vähän alkoi tuktukissa jännittää, kun olimme päässeet eteenpäin korkeintaan kilometrin ensimmäisen vartin aikana. Loppu meni onneksi vauhdikkaasti, joten olin hyvissä ajoin kentällä.

Jo kentän portilla skannattiin matkatavarat ja sain kaivaa rinkkani sisällön tarkistuspisteen pöydälle. Tarkkasilmäinen ruuduntarkkailja kertoi, että rinkassani on pattereita, jotka eivät ole sallittuja ruumassa, vaan minun täytyy siirtää ne käsimatkatavaroihin. Ottavat näemmä melko vakavasti lentoturvallisuusasiat Intiassa. Seuraavaksi tarkistaja halusi nähdä lentolippuni. Olin ottanut ruutukaappauksen varausnumerosta, mutta tämä ei riittänyt, virkailija halusi nähdä lipun jossa on nimeni. Netti ei juuri sillä hetkellä toiminut, joten ehdotin miehelle, että mitä jos kävelen tuohon parin kymmenen metrin päähän check in tiskille ja tulen hetken päästä näyttämään hienoa boarding passia jossa on nimeni. Tämä sopi ja pääsin jatkamaan. Myös varsinaisessa turvatarkastuksessa oltiin tarkkoja, vaikkei metallinpeljastin piipannut, joiduin silti kopeloinnin kohteeksi.

Lennon matkatavarakiintiö oli vain 15 kiloa. Olin koittanut keventää rinkkaani siirtämällä painavia juttuja käsimatkatavaroihin ja hylkäämällä pari juttua, esimerkiksi villapaidan. Rinkka painoi silti 16,5kg mikä ei kuitenkaan ollut mikään ongelma. Check in virkailija ei edes maininnut asiasta.

Lennolla Mumbaihin tarjoiltiin pieni välipala, mutta tapoin Mumbaissa aikaa käymällä burgerilla. Olen ollut lähes lihattomalla jo pari viikkoa. En mitenkään tarkoituksella, mutta paria kertaa lukuunottamatta vegevaihtoehto on ollut houkuttelevin. Päätin siis kokeilla Burger Kingin kolmen euron vegeateriaa.

Huijausta... Ei ollut muutenkaan vegepihvi maistuvainen. Burgerin aion jatkossakin ottaa lihalla, intialaisen sapuskan vegenä.

Ehkäpä... En silti lähtenyt kumoamaan vajaan kympin tuoppeja.

Goan lentokentällä olin kolmen jälkeen yöllä. Ei ollut mitään järkeä lähteä etsimään heti majapaikkaa taksilla, joten otin lentokentän penkillä nokoset. Hyttyset kiusasivat, mutta torkkuminen virkisti hieman. Päivän valjettua aloin suunnitella jatkoa. Taksi Palolemille kustantaisi 20€. Minulla ei ollut kiire, joten päätin mennä junalla.

Vielä ei ollut kuuma, joten reilun parin kilometrin matka rautatieasemalle oli helppo.

Paikallisjunalla pääsi Margaoon, jossa pääsin vaihtamaan pitkän matkan junaan, joka oli juuri sopivasti reilun tunnin myöhässä. Jos juna olisi kulkenut aikataulussa en olisi mitenkään ehtinyt siihen.

Canaconasta piti taas kävellä pari kilsaa rannalle. Junalla Palolemille tulo kustansi 0,5€.

Kävelin suoraan rannalle ja aloin sieltä käsin etsiä majapaikkaa. Nyt alkaa olla hiljainen kausi, joten rantamajoja on tarjolla ja ne ovat kohtuuhintaisia. Ei ole syytä mennä sisämaahan, ellei halua majoittua tiukalla budjetilla.

Muutaman paikan tsekattuani päädyin Rosy Paradise beach hutsiin. Huone oli simppeli, mutta kaikki tarvittava löytyi. Oma kylpyhuone, sähköt ja hyttysverkko.

Terassilla oli riippumatto, josta näkyi meri. Hintaa majalla oli vain 10€. Nuo korkeammat rantamajat olivat täynnä, mutta kuultuani hinnan olevan vain 13€, kerroin haluavani jonotuslistalle, vaikka viihtyi tässäkin.