Lähdimme liikkeelle kolmelta yöllä pitkin tietä. Ohjeiden mukaisesti olimme vajaan tunnin päästä tiesululla, jonne pääsee myös jeepillä tai mopolla, täällä tie pieneni ja muuttui jonkinajan päästä portaiksi, jotka johtivat alemmalle näköalapaikalle. Josephinan flunssa oli pahentunut ja matka otti sen verran koville, että hän päätti jäädä tänne alemmalle tasolle, kuten myös Matias (en ole ihan varma nimistä, mutta näillä mennään). Minä päätin jatkaa matkaa ylös, sillä aikaa oli ja näytti, että tälle pienelle tasanteelle oli tulossa moni muukin, sillä hieman ennen neljää näimme täältä ylhäältä, että kylästä lähti liikkeelle loppumaton letka ajoneuvoja. Jäin kuitenkin tälle paikalle aamukahville, jonka aikana, Matias päätti lähteä mukaani, varmaankin harkittuaan ja haisteltuaan ensin hieman, että tämä sopii hänen tyttöystävälleen.
Kahvinmyyjä osoitti meille oikean polun ja alun jälkeen polku oli selkeä, eikä mitenkään vaikea. Välillä satoi ja oli melko sumuisaa. Saavutimme vajaan tunnin jälkeen ylhäällä kukevan tien, jota pitkin jatkoimme ylöspäin päivän jo sarastaessa. Sumua oli hirvittävästi, mutta kumpikin oli hiljaa tästä.
Tunti siitä, kun lähdimme alemmalta tasanteelta pääsimme ylös. Näkyvyys oli edelleen huono, vaikka oli jo valoisaa. Käytyämme tasanteella josta ei nähnyt yhtään mitään mihinkään, lähdimme
Juomaan kahvia ja syömään friteerattuja banaaneja. Tännekkin pääsee jeepillä tai mopolla, suurinosa turisteista oli paikallisia. Kahvien jälkeen lähdimme takaisin näköalapaikalle katsomaan josko ilma vähän selkenisi, tuuli ihan mukavasti, joten olin optimistinen ja hoin, että kyllä se tästä selkenee, mulla on ollu aina hyvä tuuri tulivuorilla, Matias ei ollut läheskään yhtä optimistinen.
Odotellessa juttelimme hieman muutamien paikallisten kanssa, jotka olivat edelleen paikalla, suurimmanosan jo lähdettyä, takanamme on komea maisema (sumun takana).
Pitihän se kuva ottaa, vaikka sitten valkoista taustaa vasten...
Lopulta kuuden jälkeen alkoi tapahtua!!!
Maisema oli komea, vaikkei Jaavan korkein vuori Semuru (3676m) oikein näkynytkään, näköalapaikka on 2770 metrin korkeudessa. Jonkinaikaa katseltuamme lähdimme paluumatkalle. Taisimme olla ainoat, jotka kiipesivät tänä aamuna ylös jalan.
Pysähdyimme moneen kertaan paluumatkalla, sillä maisema oli huikea.
Moneen suuntaan, vaikkei se kuvista oikein välitykkään, kannattaa tulla itse katsomaan. Päästyämme alas Matias lähti huoneensa hintaan kuuluvalle aamiaiselle ja minä taas vanhan muorin luokse, jolta olin aiemmin saanut oikein hyvää nasi gorengia, tilasinkin samaa, johon muori vastasi nasi jotain ja nyökytteli päätään, nasi tarkoittaa riisiä, joten nyökyttelin takaisin.
Sainkin ison ja herkullisen annoksen (10k), jota en jaksanut syödä kokonaan, mikä on hyvin harvinaista. Maha pystyssä tallustin tanskalaisten hostellille, jossa he olivatkin ruokailemassa. (käänsin kyllä kuvan, mutta jostain syystä se tahtoo olla näin päin...)
Heidän syötyään lähdimme kohti Bromoa.
Bromolle olisi päässyt mopolla tai vaikka hevosella, mutta me pidimme kävelystä, Bromo hevosen (tai aasi toi taitaa kyllä olla) pään yläpuolelle, välissä musta hiekkameri.
Matias ja minä Bromon juurella. Täällä ostin kukkajutun (8k), joka kuuluu heittää Bromon jumalalle.
Bromon kraateri ja kukkajuttu.
ja sinne se menee, toivottavasti jumalat ovat nyt puolellani, vaikkei ihan lentänytkään pohjalle asti. (tästäkin näkyy vaan puolet, klikkaa siis uuteen välilehteen...)
Seurasimme jonkinmatkaa kraaterin reunaa, mutta piviä alkoi saapua sen verran, että päätimme lähteä takaisin. Minä sain idean laskea sadetakkia liukurina käyttäen rinne alas, tämä ei kuitenkaan toiminut vaan kitka voitti, enkä lähtenyt liukuun, vaikka alaspäin pääsinkin kävelemistä nopeammin. Idea osoittautui huonoksi siinä vaiheessa, kun huomasin tämän kohdan rinteestä olevan melko mutaista ja sotkin sandaalini perusteellisesti. Kun tanskalaiset pääsivät normaalia polkua luokseni näimme kuinka pari pitkää letkaa ihmisiä kulkee kohti kylää. Päästyämme tielle, näimme, että tämä oli sotilasletka ja heillä oli ilmeisesti jokin harjoitus menossa, joku upseeri moikkasi minua ja kysyin samalla mistä he ovat tulossa, vastaus oli, että Malangista. Tässä vaiheessa alkoi sataa kaatamalla vettä ja puin hieman hiekkaisen sadeviitan päälleni.
Emme olleet nähneet kuin muutaman sotilaan ja isot suorat rinkkarivistöt ja rynnäkkökiväärit alhaalla, mutta tässä sotilaat marssivat piilosta rinkoille ja aseille laulaen marssilauluja. päästyämme takaisin kylään lähdin suihkuun ja iltapäivällä pelasimme vielä hieman 500 nimistä korrtipeliä ja joimme teetä. Auringonlaskua ei näkynyt pilvien takia ja lähdimmekin syömään vanhan muorin luokse, pöperöt olivat jälleen loistavat. Ketään ei kiinnostanut lähteä seuraavana aamuna enää katsomaan mitään vaan nukkua hieman pitempään, mikä olikin hyvä ratkaisu, sillä herätessäni puoli seitsemältä satoi ja oli sumuista. Yhdeksältä lähdin täydessä minibussissa takaisin alas vuorilta.
Muutama kilometri alaspäin pysähdyttiin hostellille, jossa arvottiin ja säädettiin keiden kahden kuuluu tulla tähän minibussiin, kahden tytön liput täsmäsivät ja he alkoivat kyselemään, että pääsevätkö he suoraan rautatieasemalle ja vatvoivat vielä hetken, mutta tulivat kuitenkin kyytiin, lähdettyämme matkaan tytöt kyselivät rahastajalta, etteivätkö he voisi viedä heitä rautatieasemalle, rahastaja yritti selittää, että sinne on pitkä matka, kallista tällä, eikä selkeästi ollut kuskailuhalujakaan. Kerroin tytöille, että keltaisilla minibusseilla pääsee helposti, 3k hintaan, johon rahastaja yhtyi. Hän huitoikin yhden paikalle, kun pääsimme linja-autoasemalle, minä hyppäsin tähän, mutta tytöt lähtivät etsimään automaattia. Rautatieasemalla kuulin, että 11.10 economyjuna on myyty loppuun, mutta 12.50 business/executivella pääsee, ostinkin tähän liput (50k). En tavannut enää tanskalaisia, heillä oli matkatoimistolta valmiiksi ostetut liput 11.10 junaan. Kulutin aikaa etsien piuhaa jolla yhdistää kännykkä ja läppäri. Löysinkin sellaisen pienen etsinnän jälkeen mukavalta mieheltä kännykkäliikkestä (50k). Kyseltyäni nettikahvilaa, mies sanoi, että käytä hänen konettaan ilmaiseksi, joten tein edellisen päivityksen täältä. Mies puhui hyvää englantia ja jäinkin juttelemaan joksikin aikaa, ennen rautatieasemalle paluuta, rinkan olin jättänyt aseman vartioille. Juna lähti lähes ajoissa ja tämän kirjoittelin matkalla Surabayaan.
Heräsin aamujunaan ja perillä Surabayassa olin keskipäivällä (75k). Olin katsonut kartasta, että pääsen todennäköisesti bussin kyytiin joka menee PELNI:n toimiston lähelle, jos kävelen kaupunkia halkovan päätien varteen.
Pian rautatieasemalta lähdettyäni bongasin sukellusveneen.
Aamiaiseksi/lounaaksi päätin syödä nasi gorengia, tätä tulee syötyä eniten Indonesiassa, tämä oli tavallista pareempaa (10k).
Päätiellä pääsinkin minibussin kyytiin ja sillä keskustaan, PELNI:n toimistokin löytyi helposti ja menin kysymään lippua maanantain laivaan. Tätä laivaa ei kuitenkaan ollut olemassa, vaan Makassariin menee laiva jo launtaina tai vasta tiistaina. Vatvoin kauan ja lopulta päädyin lauantain laivaan, jos tulivuorilla kaikki menee hyvin ehdin helposti tähän ja tiistain laiva tuntui liian myöhäiseltä, haluan pian Sulawesille ja rannalle. Ostin lipun economy luokkaan (217,5k), laiva lähtee lauantaina 19.00 ja sen pitäisi olla perillä Makassarissa kymmeneltä illalla, ei mikään täydellinen ajankohta saapua suurkaupunkiin, mutta ei voi mitään. Toivottavasti Makassarissa/Sulawesilla ei ole kiinalaisia, sillä kiinalainen uusivuosi on juuri tuolloin. Tässä vaiheessa pitää mainita, että Sulawesin nettiyhteydet ovat käsittääkseni heikot, varsinkin, kun menen saarille, joilla voi tovi vierähtää. Joten ei tarvi huolestua, vaikkei viikkoihin kuuluisikaan mitään. Kännykkä toimii käsittääkseni melko hyvin, paitsi saarilla ei välttämättä.
Toimiston läheltä hyppäsin bussiin, joka menee linja-autoasemalle, bussi oli ikävä kyllä tyhjä, joten tehtiin melkoiset kierrokset, ennen matkan jatkumista etelään ja kohti linja-autoasemaa.
Näitä kitaransoittajalaulajia on kaikkialla, niin busseissa, kuin ruokapaikoissakin, vetäsevät biisin ja tämän jälkeen kiertävät hatun kanssa pyytämässä palkkiota ja lähtevät jonnekkin muualle soittelemaan. Etualalla oleva tyyppi jakaa kaikille tällä kertaa keksejä, jotka tulee keräämään hetken päästä pois tai tietenkin tavoite on, että joku ostaa tuotteen.
Linja-autoasemalla minut ohjattiin ruokailtuani Probolinggon bussiin, joka oli pian lähdössä, matkaa ei ole hirveästi, mutta kaasuyhtiön sössittyä 2006 poraamalla mutataskuun ja aiheuttaen hirvittävän mutapurkauksen, joka on katkaissut moottoritien, kaikki Surabayasta itään ja etelään kulkeva liikenne menee nykyään muutaman kylän läpi, liikennettä on valtavasti, joten täällä on aina jatkuva tukos. Kaasuyhtiö on pistänyt kaiken maanjäristyksen piikkiin, mutta asiantuntiat ovat vahvasti erimieltä.
Seitsemältä illalla olin Probolinggossa, johon päätin jäädä yöksi. Näin muutaman hotellin juuri ennen bussiasemaa, joten lähdin kävelemään tähän suuntaan. Löysinkin heti huoneen 70k:lla, oma pesuhuone ja oikein telkkarikin, jonka kanavat selasin läpi ja suljin toosan.
Aamulla lähdin jatkamaan matkaa kymmenen jälkeen kohti Cemoro Lawangia, jonne menee 10-hengen minibusseja, kun ajoneuvo on täynnä. Minut ohjasi autolle mies, joka kertoi suoraan oikean ja rehellisen hinnan, 25k. Ikävä kyllä minibussi oli tyhjä, joten istahdin kahville, puolen tunnin päästä paikalle saapui pari paikallista turistia, muttei tämän jälkeen ketään pitkään aikaan. Juttelin hetken ranskalaisen miehen kanssa, joka oli tulossa Cemerolta ja hän kehui kahden tunnin trekkiä kraaterin reunoja pitkin. Lisäksi juttelin paikallisen miehen kanssa kännyköinen laadusta, Nokia sai kehuja, mutta kiinalaiset härpäkkeet kovasti haukkuja. 1,5 tuntia odoteltuaan paikalliset turistit menivät minibussin rahastajan luokse ja hetken juteltuaan rahastaja tuli luokseni ehdottaen, että maksaisimme kaikki 80k ja lähdemme heti, lisää väkeä ei oikein näytä tulevan. Viilasin kympin kympin pois hinnasta ja lähdimme liikkeelle, halusin päästä vuorelle ennen pimeää suunnittelemaan seuraavaa aamua. Matkalla kuskasimme koululaisia lyhyitä matkoja ja muutama kilometri ennen päätepistettä nappasimme tanskalaisen pariskunnan mukaan.
Cemorossa minulle näytettiin homestay paikkaa, jonka kävin katsomassa, huoneella oli hintaa 100k, josta tosin tiputettiin heti 10k pois. Päätin kuitenkin käydä katselemassa muitakin paikkoja, vaikka satoi. Yhden hotellin ja muutaman homestay paikan jälkeen tulin takaisin samaan paikkaan ja sanoin ottavani huoneen 80k:lla, tämä sopi. Homestay paikkojen tyhjyys ihmetytti, ei juuri ketään ja luulin tämän olevan suosittu paikka, josta voi olla hankala saada huone, mutta toisaalta nyt on sadekausi. Sateen vähennyttyä katselin ympärilleni ja tein suunnitelmaa kylän näköalapaikalta, aamulla katsomaan auringonnousua ylimmälle näköalapaikalle kahden tunnin kävelymatkan päähän, jonka jälkeen rinnettä alas toista reittiä ja Bromolle. Paikalle saapui sama tanskalainen pariskunta, jonka olin nähnyt jo aiemmin, heidän suunnitelmansa oli kivuta alemmalle näköalapaikalle ja sieltä takaisin kylään aamupalalle ja sen jälkeen Bromolle, suunnitelmamme olivat suunninneen samat, joten päätimme mennä tanskalaisten suunnitelmalla kolmestaan.
Auringonlasku kylän näköalapaikalla Cemorossa. Täällä n. 2500 metrin korkeudessa on melko kylmä joten ostin pipon ja hanskat (25k). Auringonlaskun aikaan näköalapaikalle saapui myös hollantilainen nainen, joka oli jo varannut jeeppikierroksen, joten hän ei voinut lähteä kanssamme. Illan pimennyttyä lähdimme tanskalaisten hotellille syömään ja teelle. Hinnat olivat tuplat normaaliin verrattuna ja olin melko vasta syönyt, joten päädyin ottamaan pannullisen teetä. Ravintolassa ollut belgialainen mies suositteli kovasti ylintä näköalapaikkaa ja näytti niin upeita kuvia, että päätimme lähteä sinne asti katsomaan auringonnousua. Puoli yhdeksän aikaan lähdimme nukkumaan ja sovimme tapaavamme kolmelta yöllä, että ehdimme pimeän aikana ylös.
Lähdimme liikkeelle kuudelta, pysähtyen hieman kaupungin ulkopuolelle aamiaiselle. Join kahvit ja söin riisiä chilitahnalla, lisukkeina pari jotain friteerattua juttua, joiden sisällöstä ei ollut tietoa ja friteeratun tofupallon (5k koko satsi).
Matkaa oli n.50km ja Merapi savusi komeasti tien oikealla puolella. Pääsimme lähes perille, kun rengas puhkesi. Olimme onnekkaita, sillä tämä tapahtui keskellä kylää ja
tähän paikkauspaikkaan ei ollut pitkä matka, 10min, 5k ja matka pääsi jatkumaan.
Perillä jätimme skootterin parkkiin ja kävimme ostamassa liput (62k+30k). Lipunmyynnissä tarjottiin kahvit ja vesipullo, kaikkien vierailijoiden tuli pukea päälle saronki. Venäläiset miehet naureskelivat tätä hametta ja ottivat iloisesti kuvia toisistaan. Ostin myös itselleni ja Sutardille kaislahatut, Sutardi sai 50k lähtöhinnan tippumaan 15k:hon per hattu. Ei tullut ostettua arabihuivia Bangkokista ja sen jälkeen niitä ei ole näkynyt, joten ehkäpä alan tällä reissulla käyttämään tallaista päähinettä. Muutuin aika punaiseksi edellisenä päivänä ja hatun lisäksi piti tänään pistää useamman kerran suojakerrointa päälle. Olin kai liian kauan Suomessa, kun pääsi suojaväri häipymään, aiemmilla reissuilla ei ole tarvinnut paljoa voiteiden kanssa läträtä ja nyt punerran, kuin viikon lomalle tullut turisti. Onneksi syksyllä pääsee reissuun ennen lumia.
Temppelin huipulla.
Noiden juttujen sisällä oli aina buddhapatsas (etualalla kehikko avattuna), jonka käsiä koskemalla unelmat toteutuvat, tämän tein itsekkin, joten nyt on onnellinen tulevaisuus turvattu. Tämä opittiin videosta, joka käytiin katsomassa lipunmyynnin lähellä.
Huipulta oli komeat maisemat. Täällä tavattiin australialainen nainen, joka kertoi käyvänsä joka vuosi reissussa jossain päin maailmaa ja ensi syksynä on vuorossa Skandinavia ja varmaankin Suomi, kerroin, että kannattaa suunnata pohjoiseen, ihailemaan ruskaa. Lisäksi tapasimme ranskalaisen pariskunnan, jonka tytär on tulossa vaihto-oppilaaksi Suomeen, jonnekkin etelään, lähelle Ruotsin rajaa, kaupunkia eivät muistaneet.
Ötökkä rakentamassa pesää vanhan rännin sisälle.
Temppelin seinät olivat täynnä tarinoita ja kaikkien tasojen käytävät ovat yhteensä 5 kilometriä, paikka on siis valtava ulkoilmakirjasto. Tämän sanotaan olevan maailman suurin buddhismitemppeli, mutta jotenkin mulla on sellainen muistikuva, että Angkor Wattia olisi sanottu maailman suurimmaksi uskonnolliseksi rakennukseksi, mutta tämähän voi riippua mittaustavasta tai sitten muistan väärin. Hienoja paikkoja jokatapauksessa molemmat.
Borobudurin jälkeen lähdimme takaisin kohti kaupunkia, pysähtyen parille bussiasemalle kyselemään milloin bussi Probolinggoon menee. Ensimmäinen oli väärä asema ja toisella muistin taas kuinka vähän pidän Indonesialaisista linja-autoasemista. Infoa ei ole missään kirjoitettuna ja myyntipisteissä myyjät huijaavat kilpaa. Sain kuitenkin selville, että busseja menee ilmeisesti vain yhdestä neljään päivällä. Matkaa on ainakin 8 tuntia, joten saapumisaika olisi ikävä, varsinkin kun varsinainen matkakohteeni on Bromon kraaterin juurella sijaitseva Cemoro Lawang. Päätinkin lähteä seuraavana aamuna junalla Surabayaan ja säätää sieltä eteenpäin, jos saan lipun aamujunaan.
Olin nähnyt aiemmin Sutardilta kuvan tulivuoren purkautuessa tuhoutuneesta kylästä ja lähdimmekin seuraavaksi sinne. 20km myöhemmin Sutardi kuitenkin totesi, ettei löydäkkään kylää, sillä hän on käynyt siellä vain kerran kanadalaisen miehen kanssa. Takamukseni sattui jo ikävästi mopon kyydissä istuminen ja tiesin, että olemme menossa vielä kaupungin toiselle puolella olevalle rannalle, jonka Sutardi halusi näyttää, joten päätin, ettemme ala kysellä ja etsiä, jos nimittäin tajusin oikein olimme tulleet väärää tietä ylös Merapin rinnettä ja meidän olisi pitänyt tehdä lenkki alas.
Seuraavaksi ajoimme siis Parangtritikseen, joka on lähin ranta Yogyakartasta. Olin lukenut paikasta aiemmin ja hieman ihmetellyt sitä, että täällä on muka liian vaarallista uida.
Nyt kun näin rannan ymmärsin heti, en ole koskaan nähnyt tuollaisten aaltojen iskevän hiekkarannalle, ei todellakaan tehnyt mieli uimaan, sillä oikein näki millä voimalla aallot imaisevat kaiken rannalta merelle. Neljä ulkomaalaista miestä ei ollut uskonut varoituksia viimeksi 3 viikkoa sitten ja he olivatkin huuhtoutuneet merelle. Poliisivene oli kuitenkin löytänyt heidät ajoissa, eikä kukaan hukkunut. Hiekka on täällä mustaa tuliperäisen maan ansiosta ja täynnä roskia, kuten Indonesiassa on tapana.
Rannan jälkeen lähdimme käymään Sutardin kotona ja kotikylässä, tapasinkin hänen vanhempansa ja kaksi sisarusta, siskolla oli pieni vauva, joka pelkäsi minua ja parahti itkemään. Teen jälkeen lähdimme tekemään kyläkierroksen.
Lentopallotreeneissä.
Kaikkialla on upean vihreää, tämä onkin sadekauden hyviä puolia.
Pappayaa, banaania ja kookosta.
Takaisin kaupungissa olin kahdeksalta ja kävin toteamassa, että juna Surabayaan lähtee 7.10, joten kävin vielä soittamassa nettikahvilassa skypellä kotiin ja lähdin nukkumaan, oikein hieno päivä.
Olimme sopineet tapaavamme yhdeksältä paikallisen mäkkärin edessä, josta lähdimmekin suoraan bussipysäkille, jolta bussi Prambananiin menee (3k/hlo). Prambanan on yli 1000 vuotta vanha hindutemppelialue, josta löytyy myös buddhistitemppeleitä ja molemmissa on vaikutteita toisistaan, sillä temppelien rakentamisen aikaan, saari oli jakautunut näiden uskontojen kesken. Pääsymaksu oli ulkomaalaiselta opiskelijalta 63k (puoleen hintaan) ja paikalliselta 30k.
Päätemppelillä. Opiskelijoita oli paljon ja poseerasin moneen kertaan kuvissa ja vastailin kysymyksiin, mitkä he olivat koulusta tehtäväksi saaneet: nimi, kansallisuus, mitä pidän indonesiasta, kauanko olen, millainen suomi on... ja sitten lopuksi kuva, puolet ryhmistä ei kyllä ottanut kuin yhteiskuvan ja kysyi mistä olen.
2006 täällä oli suuri maanjäristys ja temppelit kärsiväti suuria vahinkoja, joita korjataan edelleen. Tässä Lumbungilla.
Candi Sewu. Tämän jälkeen lähdimme kävelemään Candi Plaosanille, jonne oli alueen pohjoisreunalta kilometrin matka. Portilla kyselimme vartioilta, että pääsemmehän takaisin, he lupasivat päästää, jos ovat vielä silloin paikalla. Candi Plaosanin portilla piti kirjoittaa nimensä kirjaan, jonka jälkeen vartija pyysi 5k per henkilö, missään ei kuitenkaan ollut hinnastoa, joten päätin vähän niskuroida tätä vastaan ja pyysin näyttämään jonkin paperin missä lukee tämä hinta, ei ollut ja mies sanoikin, että joko maksatte ja pääsette sisään tai sitten lähdette pois, pian toinen vartija kysyi mitä haluan maksaa, sanoin, että puolet, mikä kelpasi saman tien, eli olin oikeassa, omaan taskuun menivät nämä rahat. Summahan oli pieni, mutta ihan periaattesta piti laittaa vastaan.
Candi Plaosan.
Olin puhunut paljon Merapista ja paluumatkalla Sutardi vinkkasikin pohjoiseen ja näytti, että nyt huippu näkyy. Sutardi kertoi, että kun vuori purkautuu, laava näkyy yöllä todella selvästi ja näky on varmasti komea. Nämä luonnonilmiöt ovat ikävä kyllä todella vaarallisia mikäli ne tapahtuvat yhtäkkiä, viimeksi kun Merapi purkautui lokakuussa 2010, kuoli 353 ihmistä, kun laavaa ryöppysi läheisen kylän päälle. Maanjäristykset ovat kuitenkin paljon vaarallisempia, vuoden 2006 järistyksessä kuoli yli 6000 ihmistä ja yli 300 000 kotia luhistui.
Päästyämmä takaisin pohjoisportille vartijat olivat vaihtuneet, mutta näytimme kuvia, joissa näymme alueen sisällä, joten vartijat päästivät meidät sisään. kävelimme alueen läpi ja käväisimme museossa, jonka jälkeen oli edessä paluumatka kaupunkiin. Bussipysäkillä Sutardi istui kaiteella ja kun minä istahdin portaille, hän sanoi, että tuo ei ole hyvä, sillä ihmiset voivat katsoa häntä paheksuvasti, sillä Jaavalaisten tapojen mukaan, meidän kuuluu olla samolla tasolla tai sitten hän alempana (ilmeisesti kun on nuorempi), joten nousin ja istahdin itsekkin kaiteelle. Lisää uusia tapoja opin, kun kävimme syömässä, lusikka kuuluu asettaa kupera puoli ylöspäin osoittamaan, että on lopettanut, se että lusikka on oikein päin tarkoittaa, että haluaa lisää (hankala selittää, mutta toivottavasti hokasitte).
Seuraavaksi päiväksi Sutardin on tarkoitus hankkia mopo, jolla lähdemme Borobuduriin aikaisin aamulla, Indonesiassa mopolla ajeluun tarvii teoriassa kortin, joten ikävä kyllä minä en pääse ajamaan.
