Uvita

Aloitetaanpa kertomalla tästä hienosta maasta nimeltä Costa Rica. Costa Rica tarkoittaa rikasta rannikkoa, mutta itseasiassa se oli espanjalaisten köyhimpiä alueita, eikä joutunut taistelemaan irtautuakseen emämaastaan Meksikon sodan yhteydessä. Myös itsenäistyminen onnistui rauhallisesti Keski-Amerikan liittovaltion hajotessa hitaasti osiin. 1940-luvun lopulla täällä oli lyhyt, mutta verinen sisällissota, jonka jälkeen maa luopui armeijasta, lähes ainoana valtiona maailmassa. Costa Rican lisäksi ainoastaan euroopan minivaltioilla ja tyynenmeren saarivaltioilla ei ole armeijaa.

Costa Rica on nykyään Keski-Amerikan rikkain valtio ja se on suojellut pinta-alastaan eniten maailmassa. Rannikon läheltä merestä on löydetty öljyä, mutta se on päätetty jättää hyödyntämättä ympäristön suojelemiseksi. Valtaosan energiasta maa tuottaa puhtaasti ja sen kunniahimoinen tavoite on olla hiilineutraali maa vuoteen 2021 mennessä.

Kaiken tämän ylistyksen jälkeen pitäisi kai sanoa jotain negatiivista, mutta sellaista ei ole tullut vastaan, joten siirrytään kertomaan Uvitasta.

Uvitaan tultiin lähinnä sen takia, että täällä pitäisi juuri nyt olla paljon ryhävalaita. Jo bussissa poika jonka kanssa juteltiin, kertoi kuitenkin, että kausi on jo loppunut ja suurin osa valaista on siirtynyt pohjoiseen. Tucan hotellille päästyämme kysyin asiasta paikan omistajalta ja hän sanoi samaa. Valaat ovat pohjoisessa, mutta valasretkillä voi nytkin nähdä valaita, mutta se ei ole jokapäiväistä, päätettiin jättää 65$ reissu tekemättä. Kysyin missä päin pohjoista on paras kausi nyt menossa, olemmehan menossa siihen suuntaan. Alaskassa ei ollut se vastaus, jonka halusin kuulla.

Hostelli oli melko täynnä. Me olisimme saaneet heti ensimmäiseksi yöksi privahuoneen, mutta seuraavana päivänä olisi pitänyt vaihtaa toiseen ja kolmantena dormiin. Päätettiin mennä suoraan tähän 4 hengen dormiin (12$/hlö).

Paikka oli erittäin viihtyisä ja omistaja huolehti jatkuvasti, että kaikilla on hyvä olla. Tavattiin hostellissa pari kanadalaista pariskuntaa, joiden kanssa tuli istuttua pitkään iltaa.

Costa Ricassa sapuskat maksavat 5 dollarista ylöspäin, joten nyt oli hyvä aika kokkailla hostellin keittiössä pastaa, josta Minna on jo jonkinaikaa puhunut. Peruspesto purkista ei ollut niin hyvää, kuin tämä tomaatti-juusto-pesto.

Aivan mahtavan Super Bowlin jälkeisenä päivänä päätettiin lähteä vesiputoukselle rentoutumaan. Costa Ricassa kaikki maksaa, tämänkin näkemisestä piti pulittaa 1kc. Vesiputouksen olisi voinut laskea alas, mutta tyydyin vilvoittavaan uiskenteluun.

Lehdenleikkaajamuurahaiset töissä.

Tarkennus ei ihan osunut, mutta pakko Costa Ricasta on olla ainakin yksi lintukuva.

Seuraavana päivänä lähdettiin rannalle hostellin ilmaisella kyydillä. Playa Uvita on hyvin pitkä ja näin matalanveden aikaan myös hyvin leveä.

Minna löysi kivan palmupuun.

Rannan ykkösnähtävyys on tämä valaanhäntäniemi. Ilmakuvissa näyttää vielä paremmalta.

Kolme yötä tuntui riittävältä ajalta Uvitassa, joten lähdettiin jatkamaan matkaa. Olin lukenut opaskirjasta, että San Josessa kannattaa viettää muutama päivä, kun sen kautta kaikki kuitenkin joutuvat menemään. Tämä innoitti kulkemaan rannikkoa pitkin Liberiaan välttäen San Josen. Olin ajatellut, että vaihdamme bussia Queposissa ja yövymme Puntarenasissa, mutta luettuani, että sieltä voi olla vaikea löytää asumusta tähän aikaan vuodesta, päätettiin olla yötä heti Queposissa.

Hotel Sanchezista bussiaseman läheltä saatiin 10kc:lla huone jaetulla kylpyhuoneella, oikein hyvä diili. Huomasin lisäksi, että täällä on Costa Rican yksi suosituimmista kansallispuistoista, joten päätettiin jäädä kahdeksi yöksi.

Casado con carne en salsa (2,3kc). Hyvin Costa Ricalainen sapuska ja erittäin hyvän makuinenkin.

1€ = 617 colon = 0,617kc
Myös dollarit käyvät erittäin yleisesti, isoissa kaupoissa kassakoneet ilmoittavat hinnat molempina valuuttoina.

Panama City

Aamulla ajeltiin metrolla (0,35$/hlö) bussiasemalle ja ostettiin Davidin yöbussiin liput (18,5$/hlö). Bussiasemalta olisi mennyt bussi myös kanavalle, mutta vasta tunnin päästä, joten otettiin taksi (6$). Kanavan museon/näköalapaikan pääsymaksu oli noussut 15 dollariin, mutta päätettiin kuitenkin mennä, kun täällä kerran ollaan.

Näköalapaikka oli ensin vähän pettymys. Laivat pitää nostaa ja laskea tässä oikeaan korkeuteen, joten valtavat laivat eivät liu ohi peräperään, kuten Suezissa. Lisäksi täällä oli ärsyttävä kuuluttaja joka höpötti nonstoppina, lähinnä turhanpäiväistä ketkä ovat USA:sta huutakaa! Ketkä ovat Costa Ricasta, huutakaa! Hölötystä. Välillä tuli jotain infoa laivoista, kuten, että kuvissa näkyvä laiva joutuu maksamaan 100 000 dollaria kanavan käytöstä. Hinta määräytyy mm. painon mukaan ja kallein lasku on tullut Norwegian Pearl risteilijälle (376 000$) ja halvimmalla on päässyt Richard Halliburton (0,36$), joka ui kanavan läpi.

Näköalapaikan jälkeen mentiin katsomaan vajaan puolen tunnin video kanavasta. Tämä oli kiinnostavaa ja sen jälkeen katsoi kanavaakin eri silmillä ja arvosti sitä enemmän. Kanavan rakentaminen on ollut valtava urakka, kuten myös meneillään oleva leventäminen. Kanavan rakennustyöt aloittivat ranskalaiset 1880, mutta he jättivät hommat kesken. Vuosikymmen myöhemmin tulivat jenkit ja he saivat kanavan rakennettua 1914. Jenkit pitivät kanavaa täysin halluussaan vuoteen 1977 saakka, jolloin allekirjoitettiin yhteishallintasopimus USA:n ja Panaman välille. Täysin Panaman omistukeen kanava siirtyi 31.12.1999. Vuonna 2006 pidettiin kansanäänestys, jossa kanavaa päätettiin leventää, eli tehdä uusia sulkuja, jotta suuremmat alukset pääsevät kanavasta läpi. Työn pitäisi olla valmis tämän vuoden lopussa. Täällä ei varmaankaan iloittu viime vuoden lopulla tulleesta uutisesta, että Nicaraguaankin rakennetaan kanava, josta tulee varmasti hankala kilpailija kiinalaisomistuksessa. Nicaragua oli jo 1800-luvulla kanavanrakentajien mielessä, mutta kanava päätettiin rakentaa tänne Keski-Amerikan ohuimpaan kohtaan. Kanava on vain 82 kilometriä pitkä.

Myös nelikerroksinen museo oli mielenkiintoinen. Kuvassa rakennustöihin osallistuneen ruopparin pienoismalli. Muutaman tunnin tutustumisen jälkeen lähdettiin bussipysäkille ja ajeltiin takaisin kaupunkiin (0,25$/hlö). Julkinen liikenne maksetaan kortilla, joka mekin ostettiin metroasemalta kahdella dollarilla.

Yhtään ei nähty.

Ostoskeskuksen food courtissa tuntuivat olevan kaikki jenkkiketjut edustettuina, joten päätin kokeilla Taco Belliä. Erittäin positiivinen kokemus. Parasta ketjuroskaruokaa jota olen syönyt. Voisivat ehdottomasti korvata muutaman mäkkärin tai vastaavan suomessakin näillä. Annoksessa oli tacoja, maissiranskalaisia ja burrito.

Takaisin vanhaan kaupunkiin käveltiin kaunista rantapuistoa pitkin. UV-tasot näyttivät olevan ok tasolla.

Vanhan kaupungin keskusaukiolla oli eläinten ystävien messut menossa, joten Minna oli tyytyväinen, ettei syönyt ostoskeskuksessa. Panaman vanha kaupunki oli kaunis, muttei yhtä hieno, kuin Cartagena. Yksi päivä oli oikein sopiva aika modernissa suurkaupungissa. Yhdeksän jälkeen mentiin bussiasemalle. Kun ihmisiä alettiin päästää odotusaulasta bussiin, saatiin kuulla, että 0,1$ porttimaksu pitää maksaa jollain kortilla, joka on eri kuin se julkisen liikenteen kortti joka meillä oli. Minna lähti muitten gringojen kanssa pitkään jonoon hankkimaan korttia, mutta saapui pian paikallisen miehen kanssa takaisin. Maksettiin ystävälliselle miehelle käteisellä ja päästiin hänen kortillaan läpi.

Matka meni ihan mukavasti ja Davidissä oltiin viiden aikoihin aamulla. Oli tarkoitus olla täällä yksi yö ja katsoa Super Bowl, mutta auringonnousua odotellessa päätettiinkin jatkaa suoraan Costa Ricaan, kun kerran ollaan näin aikaisin bussiasemalla.

Seuraavana aamuna meidän olisi pitänyt kuitenkin herätä aikaisin, sillä leimamme vanheni 8.25. Raja-asemalla virkailija ihmetteli leimaamme ja näytti sitä kaverillensakin naurahtaen. Vähän jäi fiilis, että ehkä viisumin ylittäminen olisi ollut ok, kun olisi vain selittänyt, että suunnitelmat muuttuivat. Virallisesti suomalainen saa olla täällä muistaakseni 3 kuukautta. Panamasta jäi hyvät fiilikset ja pitempäänki olisi voinut olla. Hinnat eivät olleet juurikaan Kolumbiaa kalliimmat. Se, että virallinen valuutta on Yhdysvaltain dollari sai asiat tuntumaan jopa halvemmilta. Seuraavassa maassa eli Costa Ricassa ei oltu suunniteltu olevamme viikkoa pitempään, hintatason vuoksi. Minna varmisti tämän sanomalla virkailijalle, että ollaan viikko, eikun kaksi ja sai näin kymmenen päivän leiman. Täsmälleen sama kämmi, jonka minä tein Brasiliassa. Kannattaa aina sanoa enemmän, kuin aikoo olla, jotta on aikaa, jos muuttaa suunnitelmia.

San Blás

Viimeisenä purjehduspäivänä saatiin kaikki kokeilla ruorin takana olemista. Minun vuorollani ei ollut mitään kiintopistettä edessäpäin, joten kompassia tuijottamalla piti pyrkiä suoraan eteenpäin. Yllättävän vaikeaa oli. Vene halusi jatkuvasti kaartaa vasemmalle ja ohjaus toimi viiveellä.

Minna oli vuorossa viimeisenä, joten hän sai enemmän vasemmalle oikealle ohjeita, kuin vain kompassisuunnan. Oltiin sen verran lähellä määränpäätä, että oikealla suunnalla oli enemmän väliä.

Tällä matkalla näkyi paljon näitä pieniä saaria, jotka ovat juuri, kuin paratiisisaaret mielikuvissa.

Hummeria kauppaavia paikallisia. Ei ostettu, sillä

Edellisenä iltana oltiin herkuteltu toisten kalastajien saaliita.

Ankkuroiduttiin reissun viimeisen saaren viereen ja todettiin, että meillä taitaa olla miljonäärejä naapurina. Kalastajat taisivat osua kultasuoneen, kun jahdin ihmiset päättivät ostaa hummereita. Täällä paikalliset osaavat hinnoitella tuotteen oikein, jos huomaavat, että ylimääräistä on toisella liikaa. Cartagenassakin hinnat kuulemma moninkertaistuvat, jos iso risteilijä ankkuroi laituriin.

Tässä viimeinen saaremme. Kaunis ja aluksia paljon enemmän, kuin edellisissä paikoissa.

Virkistävän uiskentelun jälkeen laitettiin kumivene vesille ja rantauduttiin.

Kaunis oli saari rannastakin.

Saaren toiselta puolelta löytyi molakauppa. Paikallinen käsityö, jossa on perinteisesti vain kuvioita, mutta nykyään myös kilpikonnia, delffiinejä ja purjeveneitä. Joulun aikoihin saattaa löytää jopa joulupukkimolan.

Saarella pystyi myös majoittumaan. Ennen täällä oli hyvin halpaa, mutta nykyään pelkkä leiriytyminen voi maksaa monta kymppiä suosituimmilla saarilla. Jos haluaa makoilla halvalla paratiisissa kannattaa ottaa leirikamppeet, ruoka ja juoma mukaan ja kysyä jonkin pikkusaaren asuttajilta leiriytymislupa, joka saattaa irrota muutamalla dollarilla. Me istuskeltiin hetki rantabaarissa ja lähdettiin hämärän laskeutuessa takaisin veneelle. Alkoholia oli mukavasti jäänyt kaikilla, joten saatiin mukavat viimeisen illan juomingit. Kapteenimme eivät matkan aikana juoneet mitään, mutta nyt Tashin istui iltaa kanssamme. He ovat täällä ankkurissa muutaman päivän. Meidän lähdettyämme uusi ryhmä tulee yhden väliyön jälkeen ja keula käännetään kohti Kolumbiaa. Paluumatka on kuulemma vahingossa ylibuukattu (9hlö), joten kapteeniemme täytyy luopua omasta sängystään. Kehuivat kovasti meitä, sillä kolme vanhempaa (!) pariskuntaa on kuulemma unelmamatkustajia. Viihtyvät toistensa seurassa, ovat huomaavaisia, eivätkä käytä liikaa alkoholia. Pelkäsivät, että seuraavaksi tulee lauma 90-luvulla syntyneitä sinkkuja, jotka rellestävät koko reissun.

Seuraana päivänä vietettiin päivä ankkurissa ja snorklailtiin.

Tässä kalmareita.

Tashin neuvoi mistä voisimme löytää hylyn melko matalasta vedestä, mutta tämä ja toinen veneen pala olivat ainoat jotka löydettiin. Hylyn omistanut mies on nykyään vankilassa, sillä hän kidutti toisen kapteenin hengiltä yrittäessään saada tämän allekirjoittamaan veneen luovutuspaperit.

Hylkyjä täällä riittää, tässä toinen veneestämme näkynyt. Kapteeni yritti polttaa loput veneestä myytyään kaiken arvokkaan, sillä hän ei kestänyt nähdä vanhaa venettään. Hylkyjen suuri määrä johtuu suurista riutoista ja vaikeista olosuhteista. Se, että alueen riuttojen gps-tiedot ovat väärin ei auta. Jos täällä purjehtii pelkän gps:n varassa joutuu varmasti karille. Tashinilla ja Renginillä on kirja, jonka toinen purjehtija on tehnyt. Tämä on ainut lähde johon karikot on merkitty oikein.

Ensimmäinen mustekala jonka olen snorklatessa nähnyt.

Meritähtiä oli paljon.

Meduusoja vähän.

Kolmen aikoihin tämä vene tuli noutamaan meitä mantereelle. Tämän jälkeen päästiin jeepillä Panama Cityyn. Kyyditys yhteensä 52$/hlö. Muut olivat tehneet varaukset. Lauran ja Jamesin paikka vaikutti hyvältä reilun 30$ huonehinnalla, joten jäätiin samaan paikkaan heidän kanssaan. Tämä paikka oli kuitenkin täynnä, joten jatkettiin etsimistä.

Muutaman täyden paikan jälkeen löydettiin White Lion, josta otettiin budjettiimme nähden hieman ylihintainen 45$ huone. Seuraavan kerran, kun saavutaan jonnekkin myöhään harkitaan varauksen tekemistä, ainakin jos on high season. Suihku tuntui hyvältä kuuden päivän tauon jälkeen.

Panaman vierailu jää lyhyeksi sillä rajaviranomaiset ovat keksineet uuden typerän säännön. Jos saapuu Panamaan yksityisellä kulkuneuvolla on maksettava 105$ immigrationmaksu tai on oltava lento pois Panamasta 72 tunnin sisällä ja tällöin saa 72 tunnin transitviisumin. Meillä oli esittää "lentolippu", joten saatiin 72 tunnin transit ilmaiseksi (normaalisti rajoilta saa monta kuukautta ilman kysymyksiä). Toisella pariskunnalla oli oikeasti lento kahden päivän päästä ja toinen aikoi vain ylittää viisuminsa. Tämä saattaa olla ihan ok, sillä lakipykälissä ei kuulemma ole mitään mainintaa erityissäännöstä, vaan kyse on vain korruptoituneesta rahastuksesta. Me päätettiin olla kokeilematta onnea ja lähdetään hyvin pian Costa Ricaan.

Purjehdus Panamaan

Panaman ja Kolumbian välillä ei ole tietä. Darienina tunnettu raja-alue ei ole käytännössä kummankaan maan hallussa, vaan viidakko on tarjonnut vuosikymmeniä suojapaikan sisseille ja salakuljettajille. Vaikka sissitoiminta onkin vähentynyt Kolumbiassa, patikointi alueen läpi on edelleen lähes itsemurhayritys. Myöskään alueella asuvat heimot eivät kaipaa ulkopuolisia.

Kolumbiasta Panamaan pääsee siis vain lentämällä tai meritse. Me valitsimme purjehtimisen, sillä Cartagenan ja San Blasin välille on muodostunut reppureissaaja ystävällinen purjehdusreitti. Halpaa purjehtiminen ei silti ole, mutta päätettiin, että budjetti kestää 495$/6pv/hlö reissun. Automaatilla piti käydä monta kertaa alhaisten kertanostorajojen takia, mutta pankkikulut lähes hävisivät rahanvaihtajien kanssa asioidessa xe.comia edullisemman peso-> dollari kurssin takia.

Satamassa oltiin kuudelta illalla ja tavattiin englantilaiset Laura ja James, jotka olivat tulossa samaan veneeseen. Hetken etsittyämme löydettiin Delfin Solo ja sen kapteenit Rengin ja Tashin. Liikkelle lähdettäisiin vasta seuraavana aamuna, mutta he olivat halunneet matkustajat veneseen jo illalla, että ehtivät rauhassa esitellä veneen ja lähtö aikaisin aamulla onnistuu sujuvasti. Tammi-Maaliskuu on myrskyisintä aikaa, joten normaali viiden päivän reissu on pidennetty kuusipäiväiseksi, jotta on pelivaraa ja aikaa mennä vähän eteläisempää reittiä

Lähtö onnistui hyvin ja aamiaismysli oli hyvää. Kissoja oli mukana kaksi. Tämä kuvan kaveri on liittynyt miehistöön puoli vuotta sitten Kolumbiasta. Vanhempi kissa on ollut mukana Meksikosta asti, eli seitsemän vuotta. Delfin Solon Tashin osti 14 vuotta sitten Kaliforniasta. Rengin liittyi seuraan vuotta myöhemmin, molemmat ovat lähtöisin turkista ja seilanneet pienestä pitäen. Meitä matkustajia oli yhteensä kuusi, jo mainittujen Lauran ja Jamesin lisäksi Tara ja Richard, myös he Englannista. Kaksi tyttöä oli peruuttanut reissunsa niin myöhään, ettei heidän tilalleen oltu saatu uusia, tilaa meillä oli siis tavallista enemmän.

Heti alkumatkasta nähtiin pinta-ajossa ollut sukellusvene

Ja rahtialus. Nämä ajoivat sivistyneesti ja yleisten sääntöjen mukaan. Toisin, kuin monet muut alukset, jotka jo satamassa painoivat kaasu pohjassa. Tashin sanoi, että yhdysvalloissa moisesta käytöksestä saisi sakot välittömästi.

Ensimmäisen päivän purjehdus oli lyhyt. Mentiin vain Islas de San Bernardolle. Kaunis saari, jolle oli helppo uida. Vesi oli mukavan lämmintä ja sää selkeä.

Naapureita oli yksi, Full Tilt. Tashin kertoi, että saarella on hienoja huviloita, joita rikkaat kolumbialaiset omistajat käyttävät vain kerran vuodessa, pääsiäisenä.

Toisena päivänä oli tarkoitus purjehtia Panamaan asti, mutta tuuli oli vastainen ja kova, joten ankkuroiduttiin 25 kilometrin jälkeen hotellisaaren lähelle. Tashin ei ollut ennen nähnyt rakennelmaa rannassa, jotn hän pyysi meitä vilkaisemaan sitä samalla, kun mennään snorklaamaan. Näky oli surullinen. Melko pienessä betoni aitauksessa ui ympyrää kaksi delffiiniä. Toista aitausta ei menty katsomaan, mutta Richard ja Tara kertoivat, että siellä oli ollut hai ja krokotiili. Saarella oli lisäksi peura ja apinoita, joten hotellille oli selkeästi haettu luontoteemaa. Vähän tyhjältä kuitenkin näytti, vaikka nyt on high season. Rengin kertoi, että tämä on yleistä Kolumbiassa ja Panamassa, pistetään isolla rahalla resortteja pystyyn, mutta ilmeisesti markkinoinnissa menee pieleen, sillä konkurssit ovat yleisiä.

Aamulla tuuli edelleen väärästä suunnasta, mutta pelivara oli käytetty ja pakko lähteä liikkeelle. Tuuli ei tullut aivan edestä, joten purjehtiminen oli mahdollista moottorin avustuksella. Vastatuuleenkin voi purjehtia siksakkia tai moottorilla puskea suoraan, mutta nämä ovat hitaita vaihtoehtoja. Onneksi tuuli siis kääntyi hieman ja pysyi melko mietona. Aallot olivat 3-4 jalan korkuisia, suurimmat kahdeksan jalkaisia. Kysyin minkä kokoisia vene pystyy ottamaan. Tashin sanoi, että täällä on ollut välillä 20 jalkaisia. Yhdeltä epäonniselta kapteenilta hän oli kuullut, että tämä oli ollut 80 jalkaisessa aallokossa Australiassa samankaltaisella veneellä, joka oli mennyt monta kertaa ympäri, muttei ollut uponnut. Kaikki elintarvikkeet ja dieselin perhe oli kuitenkin menettänyt, joten he olivat hälyttäneet rannikkovartioston pelastamaan helikopterilla. Nämä reissut ovat yhden suunnan matkoja, joten kapteeni oli joutunut avaamaan tulpat ennen lähtöään ja upottanut veneen, ettei siitä ole vaaraa muille. Rannikkovartiosto oli raportoinut aallot 80 jalkaisiksi. (yksi jalka = 0,3048m)


Vähän näytettä matkateosta. Heilui, joten varovainen piti olla. Muutamat tulivat merisairaiksi varsinkin sisällä. Muut matkustajat ottivat merisairautta vastaan pilleireitä. Minulla ei ollut mitään oireita, joten Tashin otti minut mukaansa alas valonnäyttäjäksi, kun moottori imaisi heilahdukssa ilmaa ja se piti poistaa, jotta moottori saatiin uudelleen käyntiin.

"Jump" kesti lopulta 30 tuntia ja matkaa kertyi 290 kilometriä. Hieno fiilis, kun Panama lopulta näkyi. Me oltiin maksettu 100$ vähemmän molemmat, joten oltiin kansipaikoilla. Yöpurjehduksella alkoi kuitenkin sataa, joten päästiin Renginin ja Tashinin sänkyyn, sillä he eivät sitä käytäneet, vaan purjehtivat vuorotellen ja nukkuivat ohjaamossa. Oltiin tyytyväisiä kansipaikkoihin ja niihin verrattuna sisällä oli ikävää. Minna nukahti helposti sänkyyn, mutta minä en. Vasta vaihdettuani lattialle ja saatuani jalat lukittua niin etten heilunut juuri lainkaan, nukuin hyvin aamun asti.

Ankkuroiduttiin saariryhmän viereen. Minnan kanssa uitiin tälle täysin autiolle saarelle ottamaan aurinkoa. Ei toinenkaan saari kovin asuttu ollut, yksi mökki näytti olevan.

Snorklailuvedet olivat hyvät. Lisää San Blasin paratiisisaarista seuraavassa päivityksessä.