Tobacco Caye ei ole iso paikka, vain kaksi hehtaaria. Pyörittiin kuitenkin hetki ympyrää, kunnes löydettiin majapaikka.
Gill´s Coven yläkerrasta.
Huone ei ollut kummoinen, mutta saatiin hyvä 225 B$ diili pelkästä huoneesta viideksi päiväksi. Yleensä asuminen sisältää kolme ateriaa (80B$/hlö), mutta me maksettiin erikseen 10B$/hlö aamiaisesta ja 15B$ päivällisestä.
Riippumattoilu oli snorklauksen ohella ykkösajanviettotapa.
Välillä siirsin riippumattoni rantaan, löydettyäni paikan, jossa kookospähkinöitä ei ollut yläpuolella. Täällä ei ole tapana käydä poimimassa kookospähkinöitä, vaan ne tippuvat, kun tippuvat aiheuttaen saaren suurimman vaaratekijän.
Näkymä riippumatosta. Rantaan saapumassa kotilon keräilijä. Kotiloita poimitaan täällä valtavasti, saaren rannat ovat täynnä kuoria. Ei ilmeisesti aivan saaren vierestä, sillä alue on rauhoitettu.
Tässä aallonmurtaja, joka on tehty kotilon kuorista. Kalastaja perkaa saalistaan ja on houkutellut paikalle kymmenen jätti stringraytä, joita näkyi rannan tuntumassa usein. Erittäin vaikuttavia varsinkin aluksi, mutta näihinkin monstereihin tottui.
Lähes koko aika saatiin olla kahdestaan yläkerrassa. Saari oli muutenkin hiljainen, lukuunottamatta aikaa, jolloin Caye Caulkerista retkiä tekevä katamaraani oli laiturissa. Yleensä nämä turistit majoittuivat teltoissa, mutta kerran mukavuutta hakeneet kolme tyyppiä valtasivat huoneet vierestämme.
Saaren ainoa kauppa ja baari. Toinenkin baari löytyi ruotsalaisomisteisesta sukellusresortista saaren eteläpäässä. Käytettiin heidän laituria useimmiten, kun menimme snorklaamaan. Divemasteri kertoi, että sukellukset maksaisivat 125USD/ kaksi sukellusta, mikä oli minulle liikaa, sillä snorkailu oli erinomaista, siitä kuitenkin lisää vasta seuraavassa päivityksessä, kun saan vedenalaisen kameran kuvat tietokoneelle.
Belizen kuuluisa Blue Hole.
Juomavettä saatiin 20 litran kierrätettävissä tonkissa (10B$/kpl). Paikalliset puhuvat tavallaan englantia myös keskenään, mutta murre on erittäin vaikeasti ymmärrettävää. Tuli mieleen kertoa tässä välissä, tuon vesifirman nimen takia (sweet water).
Päätin vaihtaa hiustyylin paikalliseksi. Kivuliasta hommaa, mutta lettien pitäisi olla niin tiukat, että kestävät kuukauden (10B$).
Äitienpäivänä saatiin kutsu juhliin, joita vietettiin saaren vanhimman äidin luona (88-vuotias). Ruoka oli erinomaista ja väki mukavaa, tunnettiin toki suurin osa jo ennalta. Meidät istutettiin kuuniapöytään, jossa istui lisäksemme saaren vanhin äiti ja englantilainen mies, joka oli purjeveneellään käymässä saarella. Mies asuu Guatemalassa ja Englannista hän lähti 21-vuotiaana, eli arviolta 40 vuotta sitten. Aluksi hän reissasi Keski-Amerikassa muutaman vuoden, jonka jälkeen perusti erilaisia yrityksiä ja viettää nyt eläkepäiviä, nauttien Guatemalan vuoristoista ja purjehtimisesta karibialla, huonomminkin voisi elämänsä viettää. Englannissa mies käy edellen n. viiden vuoden välein moikkaamassa sukulaisiaan, pitäisi kuulemma käydä useammin, sillä hänen äitinsä on jo 89-vuotias.
Kuvia ruuista ei ole, sillä kännyköiden akut olivat tyhjät (sähköä on 18-22). Pistetään siis pari normaalia päivälliskuvaa
Tässä kotiloa.
Ja tässä hummeria. Nämä, kuten suurimman osan äitienpäiväateriasta kokkasi Margaret, joka on pitänyt meistä erittäin hyvää huolta.
Mitäs vielä.
Tässä saaren varsinainen nuotiopaikka, jossa ei nähty kertaakaan tulia, roskia sen sijaan poltettiin lähes joka päivä jossain päin.
Melkein unohtui mainita, että täällä on wifi. Salasanan sai tuosta keltaisesta kopista ja se kustansi 5B$/laite koko täällä oloajaksi. Ollaan siis pystytty seuraamaan leijonien otteita melko pahasti pätkivällä striimillä.
Singnaali yltää juuri ja juuri parvekkeellemme. Välillä paremmin, välillä huonommin...
Seuraavassa päivityksessä vedenalaisesta maailmasta.
Tunnisteet
Indonesia
(110)
Thaimaa
(98)
Filippiinit
(58)
Malesia
(47)
Snorklaus
(46)
Suomi
(45)
Sukellus
(44)
Kiina
(39)
Tansania
(36)
Egypti
(33)
Intia
(31)
Ecuador
(30)
Sumatra
(28)
Ghana
(27)
Nicaragua
(25)
Sulawesi
(25)
Vietnam
(25)
Kambodža
(22)
Myanmar
(22)
Nusa Tenggara
(21)
Peru
(21)
Bolivia
(20)
Galapagos
(20)
Laos
(20)
Sri Lanka
(20)
Maluku
(19)
Etiopia
(18)
Tulivuori
(18)
Savanni
(17)
Benin
(15)
Iran
(15)
Malediivit
(14)
Viidakko
(14)
Dominikaaninen
(13)
F1
(13)
Turkki
(13)
Australia
(12)
Borneo
(12)
Amazon
(10)
Italia
(10)
Saudi Arabia
(10)
Taiwan
(10)
Argentiina
(9)
Brasilia
(9)
Kolumbia
(9)
Oman
(9)
Jaava
(8)
Meksiko
(8)
USA
(8)
Belize
(7)
Togo
(7)
El Salvador
(6)
Malta
(6)
Qatar
(6)
Sarawak
(6)
kalimantan
(6)
Guatemala
(5)
Japani
(5)
Ranska
(5)
Sikkim
(5)
Bali
(4)
Costa Rica
(4)
Dinosaurus
(4)
Hollanti
(4)
Honduras
(4)
Norja
(4)
Panama
(4)
Paraguay
(4)
Venäjä
(4)
Bahrain
(2)
Englanti
(2)
Ruotsi
(2)
Sveitsi
(2)
Latvia
(1)
Saksa
(1)
Singapore
(1)
Vatikaani
(1)
perjantai 15. toukokuuta 2015
torstai 14. toukokuuta 2015
Belize
Pitkä matkustuspäivä alkoi viideltä aamulla hotellimme edestä. Hotellia pitänyt mies ei ollut järin kiinnostunut vieraistaan. Edellisenä iltapäivänä nähtiin häntä sen verran, että saatiin vesipumppu päälle, hanat olivat olleet kuivina koko päivän. Ei siis nähty tarpeellisena ilmoittaa, että lähdemme, vaan jätettiin vain avain oveen.
Minibussilla päästiin Chetumaliin reilussa neljässä tunnissa (50p/hlö). Oltiin luultu, että busseja menee puolen tunnin välein Belize Cityyn, mutta jouduttiin odottamaan 1,5 tuntia bussin lähtöä.
Käytettiin aika aamiaisen nauttimiseen. Nachot eivät varsinaisesti ole aamiainen, mutta hoksasin, että niitä en ollut vielä Meksikossa maistanut. Maistuvia, mutta olen parempiakin saanut.
Matkalla rajalle istuttiin jälleen chicken bussissa, näitä ei meksikossa yleensä näe, tuntuikin paluulta "oikeaan" reissaamiseen. Bussi odotti molemmilla rajaasemilla. Meksikon puolella maksettiin maastapoistumismaksu (332p/hlö) ja saatiin yhteensä 14 peson alennus, kun miehellä ei ollut sopivaa vaihtorahaa. Belizen puolella meni hieman kauemmin, ensin leimoja odottaessa ja sen jälkeen tullissa. Aloin jo aukoa rinkkaani tiskille, mutta mies pysäytti minut ja kysyi onko minulla tupakkaa, viinaa sun muuta mukana, unohdin sikarit ja vastasin ei, jonka jälkeen pääsin jatkamaan takaisin bussiin.
Belizessä maisema oli hyvin maaseutumaista ja metsäistä. Piti ihan tarkistaa paljonko täällä on väkeä. Tiesin jo ennalta, että maa on pieni, mutta silti reilut 300 tuhatta ihmistä oli yllätys.
Belize Citykään ei varsinaiselta metropolilta näyttänyt, täällä on vain 65 tuhatta ihmistä. Kaupunki ei näyttänyt niin vaaralliselta, kuin olin lukenut/kuullut, mutta ei jääty yöksi, vaihdettiin vain Dangrigan bussiin.
Reitti kulki pääkaupunki Belmopanin kautta. Hallinto ja virastot siirrettiin tänne sisämaahan Belize cityyn kohdistuvan hurrikaaniriskin takia. Kuvassa pääkaupungin bussiasema. Koko maa oli siistimpi, kuin muut tällä reissulla näkemämme. Busseissa oli kiellot roskien ikkunasta heittämiselle ja tätä myös noudatettiin, kaikkialla muualla roskat on heitetty sen kummemmin miettimättä pihalle (emme toki me).
Pääkaupungin jälkeen nähtiin hieman vuoria ja viidakkoa. Dangrigaan saavuttiin viiden aikoihin iltapäivällä. Tähän aikaan ei mennyt enää veneitä Tobacco Cayelle, joten asetuttiin Chaleanor hotelliin (50B$). Belizen dollari on puolet yhdysvaltalaisesta ja USD:t käyvät kaikissa kaupoissa ja niitä saa myös vaihtorahana.
Dangriga tuntui olevan sitä mitä olin kuvitellut Nicaraguan Pearl Lagoonin olevan. Kaikki puhuivat englantia (kuten muutenkin Belizessä) ja väki oli todella ystävällistä, hotellia etsiessä kadun kulmassa näkemämme miehet näyttivät ensin meille yhden hotellin, kun se oli liian kallis toisen ja niin edelleen. Myös myöhemmin kadulla kävellessä kuuli paljon hyvän iltapäivän toivotuksia ja muita tervehdyksiä. Jopa kaupungin juopot vaikuttivat ystävällisiltä, eikä kukaan ollut kerjäämässä.
Kaupungissa käytiin ostamassa saarelle vähän tarvikkeita ja huomattiin samalla, että kiinalaiset ovat ottaneet kauppabisneksen todenteolla haltuun. Ei nähty kuin pari myymälää, joita piti paikallinen. Belize ei mitä ilmeisemmin halua kiinalaisia lisää, sillä heidän pitää maksaa viisumista tätä nykyä muistaakseni 2000 yhdysvaltain taalaa. Myös intialaiset joutuvat hankkimaan kalliin viisumin, mutta se taisi olla vain satasia.
Ei näkynyt blondivärejä näiden kauppojen valikoimissa, kymmentä erilaista mustaa kyllä.
Maksa ennen kuin juot.
Aamulla veneen lähtöä odotellessa nähtiin pelikaanien aamujumppa. Kauan jaksoivat, vaikka tasapainon löytymisestä ei ollut toivoakaan.
Lähtö viivästyi hieman sateen takia, mutta oltiin onnellisia, että se lopulta loppui, eikä kapteenilla ollut kiire lähteä. Matkantekovälineenä oli normaali perämoottorivene ja hintaa kyydillä melko kova 20 USD/hlö.
Minibussilla päästiin Chetumaliin reilussa neljässä tunnissa (50p/hlö). Oltiin luultu, että busseja menee puolen tunnin välein Belize Cityyn, mutta jouduttiin odottamaan 1,5 tuntia bussin lähtöä.
Käytettiin aika aamiaisen nauttimiseen. Nachot eivät varsinaisesti ole aamiainen, mutta hoksasin, että niitä en ollut vielä Meksikossa maistanut. Maistuvia, mutta olen parempiakin saanut.
Matkalla rajalle istuttiin jälleen chicken bussissa, näitä ei meksikossa yleensä näe, tuntuikin paluulta "oikeaan" reissaamiseen. Bussi odotti molemmilla rajaasemilla. Meksikon puolella maksettiin maastapoistumismaksu (332p/hlö) ja saatiin yhteensä 14 peson alennus, kun miehellä ei ollut sopivaa vaihtorahaa. Belizen puolella meni hieman kauemmin, ensin leimoja odottaessa ja sen jälkeen tullissa. Aloin jo aukoa rinkkaani tiskille, mutta mies pysäytti minut ja kysyi onko minulla tupakkaa, viinaa sun muuta mukana, unohdin sikarit ja vastasin ei, jonka jälkeen pääsin jatkamaan takaisin bussiin.
Belizessä maisema oli hyvin maaseutumaista ja metsäistä. Piti ihan tarkistaa paljonko täällä on väkeä. Tiesin jo ennalta, että maa on pieni, mutta silti reilut 300 tuhatta ihmistä oli yllätys.
Belize Citykään ei varsinaiselta metropolilta näyttänyt, täällä on vain 65 tuhatta ihmistä. Kaupunki ei näyttänyt niin vaaralliselta, kuin olin lukenut/kuullut, mutta ei jääty yöksi, vaihdettiin vain Dangrigan bussiin.
Reitti kulki pääkaupunki Belmopanin kautta. Hallinto ja virastot siirrettiin tänne sisämaahan Belize cityyn kohdistuvan hurrikaaniriskin takia. Kuvassa pääkaupungin bussiasema. Koko maa oli siistimpi, kuin muut tällä reissulla näkemämme. Busseissa oli kiellot roskien ikkunasta heittämiselle ja tätä myös noudatettiin, kaikkialla muualla roskat on heitetty sen kummemmin miettimättä pihalle (emme toki me).
Pääkaupungin jälkeen nähtiin hieman vuoria ja viidakkoa. Dangrigaan saavuttiin viiden aikoihin iltapäivällä. Tähän aikaan ei mennyt enää veneitä Tobacco Cayelle, joten asetuttiin Chaleanor hotelliin (50B$). Belizen dollari on puolet yhdysvaltalaisesta ja USD:t käyvät kaikissa kaupoissa ja niitä saa myös vaihtorahana.
Dangriga tuntui olevan sitä mitä olin kuvitellut Nicaraguan Pearl Lagoonin olevan. Kaikki puhuivat englantia (kuten muutenkin Belizessä) ja väki oli todella ystävällistä, hotellia etsiessä kadun kulmassa näkemämme miehet näyttivät ensin meille yhden hotellin, kun se oli liian kallis toisen ja niin edelleen. Myös myöhemmin kadulla kävellessä kuuli paljon hyvän iltapäivän toivotuksia ja muita tervehdyksiä. Jopa kaupungin juopot vaikuttivat ystävällisiltä, eikä kukaan ollut kerjäämässä.
Kaupungissa käytiin ostamassa saarelle vähän tarvikkeita ja huomattiin samalla, että kiinalaiset ovat ottaneet kauppabisneksen todenteolla haltuun. Ei nähty kuin pari myymälää, joita piti paikallinen. Belize ei mitä ilmeisemmin halua kiinalaisia lisää, sillä heidän pitää maksaa viisumista tätä nykyä muistaakseni 2000 yhdysvaltain taalaa. Myös intialaiset joutuvat hankkimaan kalliin viisumin, mutta se taisi olla vain satasia.
Ei näkynyt blondivärejä näiden kauppojen valikoimissa, kymmentä erilaista mustaa kyllä.
Maksa ennen kuin juot.
Aamulla veneen lähtöä odotellessa nähtiin pelikaanien aamujumppa. Kauan jaksoivat, vaikka tasapainon löytymisestä ei ollut toivoakaan.
Lähtö viivästyi hieman sateen takia, mutta oltiin onnellisia, että se lopulta loppui, eikä kapteenilla ollut kiire lähteä. Matkantekovälineenä oli normaali perämoottorivene ja hintaa kyydillä melko kova 20 USD/hlö.
lauantai 9. toukokuuta 2015
Xcalak
Xcalakiin päästiin aamubussissa, joka kulkee Cetumalin ja Xcalakin väliä (25p/hlö).
Bussi jätti meidät tämän hotellin eteen. Huoneella oli hintaa 350p, joten käytiin katselemassa vähän muitakin vaihtoehtoja. Niitä ei kuitenkaan ollut, kalliita kylän ulkopuolella olevia resortteja lukuunottamatta. Päädyttiinkin lähtöpisteeseen ja pyydettiin huone yläkerrasta.
Huone oli kiva
Ja parvekkeen näkymä upea.
Hotelin viereinen ravintola säikäytti meidät ulos hinnoillaan, mutta ystävällinen omistaja neuvoi meidät naapuriin, jossa Silvia kokkasi huokeammilla hinnoilla.
Käytiinkin Silvian luona joka aamu aamiaisella (50p/annos). Paikan seinät lupailivat, että täällä saattaisi olla ihan kivat snorklausvedet.
Ranta ei ollut niin hieno, kuin Mahahualissa, johtuen mitä ilmeisimmin siitä, että sitä käyttivät lähinnä paikalliset kalastajat, eivätkä turistit. Riutta näkyi täälläkin n. kilometrin päässä, joten lähdettiin katsomaan mitä löydetään. Uimaan pääsy oli haastavaa, sillä rantavesi oli matala ja täynnä mutaa ja meriruohoa. Veneiden tekemää väylää pääsi kuitenkin kohtuullisen helposti syvempään veteen.
Matka riutalle oli pitkä, mutta virtauksia ei ollut ja vedenalainen elämä oli runsasta. Uinkin jokaisena neljänä päivänä riutalle. Kuvan isoin kala on triggerfish.
Minna pyhitti yhden päivän ihan vain riippumattoiluun, mikä oli sekin loistava ajanviete.
Matkalla riutalle näkyi usein squideja. Isossa parvessa eivät juurikaan pelänneet, vaan ryhmittyivät riviin.
Matkalla riutalle oli jonkin verran koralleja ja paras snorklailupaikka löydettiin 700 metriä kotirannastamme kaakkoon.
Jossa nähtiin paikan ykkösjuttu muutamaan otteeseen, Eagle ray. Parhaimmillaan näitä oli kolmen parvi.
Myös pienet jutut olivat hienoja.
Täällä kulkeva valliriutta ulottuu Cancunista eteläiseen Belizeen. Ainoastaan Australian suuri valliriutta on pidempi. Uinkin pari kertaa riutan toiselle puolelle, jossa ei ollut yhtä hienoja koralleja, kuin rannan suojaisella puolella, mutta mahdollisuus törmätä melkein mihin tahansa isoon otukseen, joita Karibialta löytyy.
Nämä lähes itseni mittaiset "jättisilakat" olivat melkoinen näky, kun ne ilmestyivät sinisestä. Kyseessä oli vajaan kymmenen parvi, jotka kiersivät minut ympäri ja jatkoivat sitten matkaansa. Oli sen verran jännittävää jo näiden kanssa, että olin melkeimpä tyytyväinen, etten törmännyt mihinkään isompaan 1,3 kilometrin päässä rannasta.
Riutta oli suurimmaksi osaksi rakentunut oransseista koralleista.
Ja riutan ympärystä oli molemmin puolin täynnä viuhkakoralleja.
Nemoille olisi ollut mestoja, mutta niitä ei näiltä vesiltä löydy.
Vähän erilainen rapu
Hummereita näkyi jonkin verran korallien koloissa.
Nämä littanat kaverit pysyivät paikallaan. Isompia rauskuja näkyi muutamia, mutta ne painoivat niin kovaa karkuun, ettei kuvan ottaminen ollut mahdollista. Minna näki lisäksi yhden ison moreenan ja minä viimeisenä päivänä kilpikonnan, joka oli sekin hyvin arka.
Nämäkään eivät ihmisistä pitäneet vaan menivät vilkkaasti korallien suojiin nähtyään meidät.
Kuivan maan otuksista liskot olivat yleisimpiä
Yksi tykkäsi usein paistatella päivää portaittemme edessä. Melko lähelle sai mennä, ennen kuin kaveri suostui väistymään edestä.
Mayweatherin ja Pacquiaon ottelua oli mainostettu paljon Mahahualissa, mutta täällä näyttivät olevan kiinni kaikki potenttiaaliset paikat. Olin jo luopunut toivosta, kun käytiin vakkariksemme muodostuneessa Gringo Davesissa päivällisellä lauantaina. Tiskille oli odotuksia herättävästi nostettu televisio ja kanavalla mainostettiin ottelua. Tarjoilija sanoi, että tänä iltana on nyrkkeilyä. Ilmoitin heti, että tulen katsomaan tämän vuosikymmenen matsin illalla.
Saavuttuamme takaisin yhdeksän aikoihin paikkaa pitävä japanilainen Goo (tuskin kirjoitetaan noin) pisti ravintolansa kiinni, haki hieman naposteltavaa, tarjosi vodkaa ja liittyi seuraamme. Kävi ilmi, että mies oli toiminut vajaat parikymmentä vuotta sitten Vegasissa japanin television kommentaattorina ja nähnyt Tysonin sun muiden ottelut parhailta paikoilta. Miehen elämäntarina oli muutenkin mielenkiintoinen. Nyrkkeilyura oli päättynyt äidin kyyneleihin, joten mies oli liittynyt armeijaan. Japanin armeijassa on kuitenkin tylsää, joten matka oli vienyt Etelä-Filippiineille jahtaamaan sissejä. Myöhemmin mies oli toiminut managerina ja hotelliketjun promoottorina ympäri maailmaa. Viimeisin bisnesviritys oli kaatunut huijareihin jossain Meksikon miljonäärirannalla, joten mies oli mitä ilmeisimmin vetäytynyt hengähtämään tähän pieneen kylään. Paikan hän oli ostanut vain kymmenen päivää sitten ja kunnostutti mökkejä.
Ottelusta oltiin molemmat samaa mieltä. Voittaja oli tunne ja faktapohjaisesti aivan väärä, Goo ei ollut uskoa silmiään. Järkytyksen kaikottua, hän kuitenkin myhäili, että managereille ja muille rahamiehille tämä oli hyvä asia, isoa uusintamatsia voidaan heti alkaa suunnitella.
Lopuksi voisi kehua Goon ruokia.
Tässä erittäin maukasta Barracudaa (100p)
Ja tässä snapperia (100p). Kypsyysaste oli täydellinen, juuri ja juuri kypsä kaikissa ruuissa. Mies haukkuikin englantilaisen keittiön lihaa, joka muistutti enemmän kengänpohjaa, kuin hyvin valmistettua ruokaa.
Bussi jätti meidät tämän hotellin eteen. Huoneella oli hintaa 350p, joten käytiin katselemassa vähän muitakin vaihtoehtoja. Niitä ei kuitenkaan ollut, kalliita kylän ulkopuolella olevia resortteja lukuunottamatta. Päädyttiinkin lähtöpisteeseen ja pyydettiin huone yläkerrasta.
Huone oli kiva
Ja parvekkeen näkymä upea.
Hotelin viereinen ravintola säikäytti meidät ulos hinnoillaan, mutta ystävällinen omistaja neuvoi meidät naapuriin, jossa Silvia kokkasi huokeammilla hinnoilla.
Käytiinkin Silvian luona joka aamu aamiaisella (50p/annos). Paikan seinät lupailivat, että täällä saattaisi olla ihan kivat snorklausvedet.
Ranta ei ollut niin hieno, kuin Mahahualissa, johtuen mitä ilmeisimmin siitä, että sitä käyttivät lähinnä paikalliset kalastajat, eivätkä turistit. Riutta näkyi täälläkin n. kilometrin päässä, joten lähdettiin katsomaan mitä löydetään. Uimaan pääsy oli haastavaa, sillä rantavesi oli matala ja täynnä mutaa ja meriruohoa. Veneiden tekemää väylää pääsi kuitenkin kohtuullisen helposti syvempään veteen.
Matka riutalle oli pitkä, mutta virtauksia ei ollut ja vedenalainen elämä oli runsasta. Uinkin jokaisena neljänä päivänä riutalle. Kuvan isoin kala on triggerfish.
Minna pyhitti yhden päivän ihan vain riippumattoiluun, mikä oli sekin loistava ajanviete.
Matkalla riutalle näkyi usein squideja. Isossa parvessa eivät juurikaan pelänneet, vaan ryhmittyivät riviin.
Matkalla riutalle oli jonkin verran koralleja ja paras snorklailupaikka löydettiin 700 metriä kotirannastamme kaakkoon.
Jossa nähtiin paikan ykkösjuttu muutamaan otteeseen, Eagle ray. Parhaimmillaan näitä oli kolmen parvi.
Myös pienet jutut olivat hienoja.
Täällä kulkeva valliriutta ulottuu Cancunista eteläiseen Belizeen. Ainoastaan Australian suuri valliriutta on pidempi. Uinkin pari kertaa riutan toiselle puolelle, jossa ei ollut yhtä hienoja koralleja, kuin rannan suojaisella puolella, mutta mahdollisuus törmätä melkein mihin tahansa isoon otukseen, joita Karibialta löytyy.
Nämä lähes itseni mittaiset "jättisilakat" olivat melkoinen näky, kun ne ilmestyivät sinisestä. Kyseessä oli vajaan kymmenen parvi, jotka kiersivät minut ympäri ja jatkoivat sitten matkaansa. Oli sen verran jännittävää jo näiden kanssa, että olin melkeimpä tyytyväinen, etten törmännyt mihinkään isompaan 1,3 kilometrin päässä rannasta.
Riutta oli suurimmaksi osaksi rakentunut oransseista koralleista.
Ja riutan ympärystä oli molemmin puolin täynnä viuhkakoralleja.
Nemoille olisi ollut mestoja, mutta niitä ei näiltä vesiltä löydy.
Vähän erilainen rapu
Hummereita näkyi jonkin verran korallien koloissa.
Nämä littanat kaverit pysyivät paikallaan. Isompia rauskuja näkyi muutamia, mutta ne painoivat niin kovaa karkuun, ettei kuvan ottaminen ollut mahdollista. Minna näki lisäksi yhden ison moreenan ja minä viimeisenä päivänä kilpikonnan, joka oli sekin hyvin arka.
Nämäkään eivät ihmisistä pitäneet vaan menivät vilkkaasti korallien suojiin nähtyään meidät.
Kuivan maan otuksista liskot olivat yleisimpiä
Yksi tykkäsi usein paistatella päivää portaittemme edessä. Melko lähelle sai mennä, ennen kuin kaveri suostui väistymään edestä.
Mayweatherin ja Pacquiaon ottelua oli mainostettu paljon Mahahualissa, mutta täällä näyttivät olevan kiinni kaikki potenttiaaliset paikat. Olin jo luopunut toivosta, kun käytiin vakkariksemme muodostuneessa Gringo Davesissa päivällisellä lauantaina. Tiskille oli odotuksia herättävästi nostettu televisio ja kanavalla mainostettiin ottelua. Tarjoilija sanoi, että tänä iltana on nyrkkeilyä. Ilmoitin heti, että tulen katsomaan tämän vuosikymmenen matsin illalla.
Saavuttuamme takaisin yhdeksän aikoihin paikkaa pitävä japanilainen Goo (tuskin kirjoitetaan noin) pisti ravintolansa kiinni, haki hieman naposteltavaa, tarjosi vodkaa ja liittyi seuraamme. Kävi ilmi, että mies oli toiminut vajaat parikymmentä vuotta sitten Vegasissa japanin television kommentaattorina ja nähnyt Tysonin sun muiden ottelut parhailta paikoilta. Miehen elämäntarina oli muutenkin mielenkiintoinen. Nyrkkeilyura oli päättynyt äidin kyyneleihin, joten mies oli liittynyt armeijaan. Japanin armeijassa on kuitenkin tylsää, joten matka oli vienyt Etelä-Filippiineille jahtaamaan sissejä. Myöhemmin mies oli toiminut managerina ja hotelliketjun promoottorina ympäri maailmaa. Viimeisin bisnesviritys oli kaatunut huijareihin jossain Meksikon miljonäärirannalla, joten mies oli mitä ilmeisimmin vetäytynyt hengähtämään tähän pieneen kylään. Paikan hän oli ostanut vain kymmenen päivää sitten ja kunnostutti mökkejä.
Ottelusta oltiin molemmat samaa mieltä. Voittaja oli tunne ja faktapohjaisesti aivan väärä, Goo ei ollut uskoa silmiään. Järkytyksen kaikottua, hän kuitenkin myhäili, että managereille ja muille rahamiehille tämä oli hyvä asia, isoa uusintamatsia voidaan heti alkaa suunnitella.
Lopuksi voisi kehua Goon ruokia.
Tässä erittäin maukasta Barracudaa (100p)
Ja tässä snapperia (100p). Kypsyysaste oli täydellinen, juuri ja juuri kypsä kaikissa ruuissa. Mies haukkuikin englantilaisen keittiön lihaa, joka muistutti enemmän kengänpohjaa, kuin hyvin valmistettua ruokaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






































