Banda Aceh

Satamassa törmäsin mopokuskiin, jonka kanssa tuli juteltua jo menolauttaa odotellessa, kysyin tietääkö hän halpaa hotellia. Bandassa hotellien hinnat ovat edelleen hieman korkeampia, kuin monessa muussa kaupungissa, sillä kun kaupunki oli täynnä avustustyöntekijöitä hinnat kohosivat. Kuski kertoi tietävänsä 50k paikan joten hyppäsin kyytiin, hotellin nimi oli Nuri ja se oli hotellialueelta kilometrin pohjoiseen, 50k huoneet olivat täynnä, mutta sain ison ilmastoidun huoneen 80 tonnilla, kolme sänkyä, oma kylpyhuone ja se ilmastointi, seuraavana päivänä vaihdoin pieneen 50k rupellihuoneeseen, vähän kadutti, sillä taso tippui todella rankasti.

Päivällinen, tilaaminen tapahtui taas osoittelemalla kippoja, joten herkulla ei ole nimeä.

Acehilla on raskas lähihistoria, se soti jaavalaisia (hallitusta) vastaan pitkään (öljy on taas osatekijä, sillä sitä Acehillaa on paljon). Tämä sota loppui vasta tuhoisan tsunamin jälkeen 2005 ja rauhansopimus allekirjoitettiin Helsingissä, sillä neuvotteluja oli vetänyt Ahtisaari. Vuoden 2004 tsunami tunnetaan ennenkaikkea siitä, että se tappoi paljon ihmisiä Thaimaassa, olihan sikäläisistä uhreista suuri osa länkkäreitä. Jopa thaimaalainen ystäväni väitti, että tsunami oli tuhoisin Thaimaassa, tuolloin kaivoin luvut netistä ja yllätyin itsekkin, vaikka tiesin, että Aceh kärsi eniten. Thaimaassa uhreja arvioidaan olleen 8,212, kun taas Sumatralla 167,799 (luku on joissain lähteissä vielä suurempi). Acehissa on nykyään käytössä islamilainen saria laki, joten Banda Acehissa voi joutua ruoskittavaksi alkoholin nauttimisesta tai seksuaalisesta haireudesta.

Minulla oli vain yksi kokonainen päivä Bandassa, joten lähdin aamulla kävelemään kohti pohjoista.

Matkalla näkyi paljon veneitä.

Jonkin verran sisämaassa oli tämä kuuluisa vene. Lähes täysin tuhoutuneen kaupungin kaduilla ja raunioitten päällä oli paljon veneitä tsunamin jäljiltä, mutta suurin osa on sittemmin siivottu pois, tämä on kuitenkin jätetty muistomerkiksi. Tämä vene pelasti tsunamilta 59 ihmistä.

Täältä lähdin kohti etelää ja keskustaa.

Keskustassa pysähdyin pankkiin, sillä laskeskelin, että rahani eivät aivan riitä, vaihdoinkin 20$ pitkän odottelun jälkeen. Oli tarkoitus vaihtaa Ringgittejä, mutta niitä ei huolittu, ainoastaan euroja, dollareita, saudien ja Singaporen rahaa, sekä periaatteessa jenejä, mutta niiden ostohinta näytti olevan 80 ja myyntihinta 200. Täällä ei puhuta kovin paljoa englantia, mutta pankissa juttelin useamman paikallisen kanssa. Kaikki paikalliset ovat hyvin ystävällisiä, joten harmitti vähän, että oli niin vähän aikaa täällä, muutenkin mukavan oloinen kaupunki.

Masjid Raya Baiturrahman

Balai kota. Näin käy, kun antaa arkkitehdille vapaat kädet. Pian tämän jälkeen oli valtava tsunamimuseo, mutta sitä ei oltu ihan vielä avattu, kuulemma tässä kuussa kuitenkin.

World Memorial parkissa oli usealle maalle tällainen kiitoskivi, acehilaiset ovat hyvin kiitollisia kaikesta siitä avusta, minkä he maailmalta saivat.

Lähes kaikki pienemmät talot on rakennettu uudelleen tsunamin jälkeen tai ainakin niihin on tehty hyvin iso remontti. Monet taloista on maalattu iloisen värisiksi, kuten tämä.

Viimeinen nähtävyys oli tämä valtava generaattorilaiva, jonka tsunami on tuonut kauas merestä.

Laivan kannella poseerasin paikallisten nuorten kanssa yhteiskuvissa, meri ei ihan näy kuvassa, mutta se on selkämme takana. Alas kivuttuani menin katsomaan valokuvia tsunamin tuhoista, lähinnä hirveät määrät ruumiita roskan seassa ja tuhotuneita rakennuksia. Siitä, että työ kesti kauan kertoi erään ihmisen ruumis, jonka päästä oli jäljellä enää kallo. Hyvin hyvin surullisen näköistä.

Laivalta takaisin keskustaan otin tämän melko riisutun mopon, sillä tuntu, että olin kävellyt riittävästi. Kuski laittamassa kattoa alas, että mahdun kunnolla kärryyn.

Keskustassa söin kovaan nälkään ensin tämän annoksen, takana suklaapullaa (koko satsi 15k).

Ja sitten piti pysähtyä tähän kebabpaikkaan, sillä onhan se hienoa saada pitkästä aikaa suomalaista ruokaa, kuten eräs vaihtari oli todennut Suomeen palattuaan kebabbia syödessä. Oikeaa kebabbia jäi ikävä, sillä tämä ei ollut hääviä, jotain ei kokolihaa (vähän kuin makkaraa), kebabvartaassa.

Kävellessäni takaisin hotellille törmäsin Wehiltä tuttuun saksalaismieheen ja lähdimme kolalle.

Kopioin hyvän kuvausidean.

Virvoitusjuomien jälkeen lähdimme katselemaan kauppoja.

Komia ja miehekäs kakku. Sain ostettua itselleni vihdoinkin pitkät housut, hintaa oli 240k, mutta housut ovat todella hyvät, lisäksi mukaan tarttui uudet kuulokkeet, pieni puukko ja vyölaukku (30k), jossa on just passeli uusi solki rinkkaani, sillä minibussikuski hajotti lantiovyön vanhan muovisen soljen oven väliin Kutacanessa. Piti käydä sittenkin siellä automaatilla, mutta olin tyytyväinen, ettei tarvi lähteä shoppailemaan Kuala Lumpurissa, sillä sain täältä kaiken mitä tarvin.

Suraavana aamuna otin mopotaksin lentokentälle (50k). Hotellilla ei ollut puntaria, mutta (taidolla) ja tuurilla rinkka painoi just 19,5kg. Lentokentällä tapasin espoolaisen pariskunnan, jotka olivat myös olleet Wehillä ja olimme itseasiassa jo pikaisesti nähneet. Hekin olivat matkalla Kuala Lumpuriin.

Takaisin Kuala Lumpurissa tällä hienolla lentokoneella, kylessä luki isolla ja eri väreillä AMAZING.