Khe Sanh

Ensiksi kummitustarina.

Heräsin yöllä ja näin vuoteeni jalkopään takana seisovan vaalean hahmon, kuin kummitus. Katselin hetken, keski-ikäisellä eurooppalaisperäisellä naisella oli päällään hieman vanhahtavat vaatteet ja hän vain katseli minua. Suljin silmäni. Avattuani ne, hän katsoi minua edelleen hyvin neutraalilla katseella, katsoin häntä taas hetken ja suljin silmäni. Avattuani silmäni jälleen, nainen oli lähes poissa, paikalla oli enää vain hyvin haalea hahmo, kuin sumua, joka haaleni nopeasti näkymättömiin, nukahdin pian uudestaan ja näin unta, että kerroin tästä ystävilleni. Herättyäni aamulla, muistin tapauksen hyvin. Näinkö unta vai näinkö todella kummituksen?

Unet sikseen ja päivän tapahtumiin.

Heräsin seitsemältä aamulla ja katsoin pihalle, vettä tuli kaatamalla, onneksi sade kuitenkin loppui puoli yhdeksään mennessä, kun menin aamiaiselle. Ravintolaan kävellessäni näin kuorma-auton täynnä koiria häkeissä, Binh sanoi myöhemmin, että nämä olivat menossa ruoaksi. Ravintolassa tilasin nautanuudelisopan, mutta sain vihannes/nautasopan ilman nuudeleita. Jonkin aikaa selvitettyäni sain naisen ymmärtämään, että haluan jotain nuudeleita soppaani. Minulle tuotiin pikanuudeleita, samoja mitä myydään suomessa, kun on maistanut oikeita, ei näitä einesmäisiä enää kaipaa, mutta kyllä niillä nälkä lähti. Lihasoppa ilman nuudeleita oli kalliimpi, kuin nuudelisoppa ja minulta laskutettiin vielä lisää nuudeleista, vaikka he myönsivät virheensä. Eipä tuo silti maksanut edes euroa.

Tie oli sateen jäljiltä märkä, joten Binh jatkoi lokaria lehdillä, kesti hyvin koko päivän.

Ensimmäinen pysähdys oli Carol tykistöasema, joka on nimetty ensimmäisenä kuolleen kapteenin mukaan, nykyään paikalla ei ole mitään muuta nähtävää, kuin tämä muistomerkki.

Melko karun näköistä, kun kokonainen vuori louhitaan matalaksi, näin ei käsittääkseni voi toimia Suomessa?

Rockpile. Tuolla päällä sijaitsi sodanaikana jenkkien tukikohta, jota oli helppo puolustaa, varsinkin, kun jenkeillä oli ilmaherruus. Aluksi sinne kuljettiin tietä pitkin, mutta loppua kohti yhä enemmän helikopterilla, kun ympäristö alkoi kuhista Pohjois-Vietnamin sotilaita. Nappasin kuvan ja jatkettiin matkaa, sillä alkoi sataa.

Kun pääsimme vihdoin Khe Sanh tukikohdalle, farkut ja kengät olivat läpimärät ja paleli, sadeviitta suojasi huonosti jalkoja... Ensimmäisenä museoon sateelta suojaan.

"Amerikkalaiset sotilaat paniikissa, mitä presidentti Johnson miettii?" Museossa oli paljon kuvia jenkkien helvetistä ja joitain kuvia hymyilevistä ja ylväistä Pohjois-Korealaisista, infoa oli ihan hyvin.

Ulkona oli pari helikopteria, pari uudelleen rakennettua bunkkeria, tankki, tykki ja pommeja.

Tukikohdasta ei ole enää muuta jäljellä, kuin tämä tasainen alue, joka oli aikoinaan erittäin tärkeä lentokenttä.

Lähdimme ajelemaan takaisin päin mutkaista tietä ja näimme tämän ojaan lipsahtaneen rekan. Matkan maisemat olisivat olleet komeat, jos kaikki ei olisi ollut sumun peitossa ja sade ei olisi piiskannut naamaa, tähän vielä palelu päälle. Toinen päivä ei ollut läheskään yhtä upea, kuin ensimmäinen, osaksi koska ei ollut paljoa nähtävää ja osaksi koska matka oli pitkä ja keli huono. Jälkeenpäin ajateltuna tukikohdan olisi voinut käydä katsomassa minibussilla, joka menee Lao Baohon.

Viimeinen pysähdys oli Dakrong Bridge, ensimmäisen sillan lahjoitti Castro vierailullaan, tämä nykyinen on vietnamilaisten rakentama ja isompi, kuin alkuperäinen. Tämä oli myös tärkeä kulkuväylä Ho Chi Minh reitille.

Seuraavaksi oli päivällisen vuoro. Binh vei minut ainoastaan kissaa tarjoilevaan paikkaan ja tilasi paistettua kissaa. Binh kertoi, ettei kissoja kasvateta missään, vaan jos joku haluaa myydä omansa, hän tuo sen tänne, kuulostaa samalta, kuin aikoinaan näin auton keräämässä koiria halukkailta myyjiltä pitkin Na Klangia. Paikassa oli yli kymmenen ihmistä ja Binh kertoi kissanlihan olevan suosittua, kuulemma todella hyvää.

Annoksemme. Todella herkullista, koitin miettiä mitä maku muistutti, lehmää vai possua, mutten osannut päättää, parempaa joka tapauksessa. Joimme lisäksi 5 olutta ja hintaa tuli yhteensä 100kD, Binh pusteli ensin päätään laskun tilattuamme ja sanoi kallista... 500kD, minä olin että hä? Koita puhua, että alentavat hintaa eihän tuossa ole mitään järkeä, hän nauroi ja sanoi pilailleensa, kuten niin monesti aiemminkin, hauska mies ja tämä oli hyvä, sillä sai budjettireissaajan ahistuneeksi. Hän kysyi haluasinko maistaa seuraavana päivänä ennen lähtöäni Huehen käärmettä, mutta hinta oli kuulemma pienestä ainakin 300kD, joten päätin passata tässä vaiheessa. Sovimmekin, että menemme syömään koiraa, jos hän on vapaana (Tämä ei toteutunut, sillä en nähnyt häntä ennen kuin olin jo syönyt aamiaisen).

Syömisen jälkeen Binh pyysi minut talon taakse ja näytti nämä kissat, joita valmisteltiin paloiteltavaksi, maussa kieltämättä oli pieni savun vivahde.

Jos joitain järkytti kissan syöminen, niin voin kertoa, että myös Binh puisteli tyrmistyneenä päätään, kun kerroin, että esimerkiksi kanat elävät Suomessa koko elämänsä häkissä, täällä kaikki eläimet ovat vapaana tai ainakin ne pääsevät liikkumaan paljon.

Tässä kohtaa kaksi kulttuuria. Vietnamilaiset syövät kaikkia eläimiä, kaikkia eläimiä myös kohdellaan eläiminä ja ne saavat elää eläimen elämää. Suomessa taas eläimet erotellaan ja osaa (söpöjä) hemmotellaan lemmikkeinä, eikä syödä edes siinä tapauksessa, että eläin joudutaan lopettamaan, kun taas osaa ei ajatella eläiminä, joilla on oikeus eläimen elämään (tuotantoeläimet), vaan niitä käytetään vain lihan kasvattamiseen tehokkaissa tuotantolaitoksissa, joissa eläimet eivät edes näe luontoa koko elämänsä aikana. Kunhan vietnamilaiset eivät söisi uhanalaisia eläimiä, niin sanoisin, että heidän tapansa on paljon parempi. Suomalainen taas hyvin luonnosta vieraantunut ja elämää kunnioittamaton.

DMZ

DMZ eli Demilitarized zone eli sotilaallisesta materiaalista vapaa alue Pohjois- ja Etelä-Vietnamin raja-alueella. Tällä alueella käytiin kuitenkin Amerikan sodan suurimpia ja tärkeimpiä taisteluita.

Aamuyhdeksältä Binh otti minut vastaan hymyssäsuin ja sotilastervehdyksen kera, vastasin samoin. Lähtiessä minulla oli vain t-paita ja farkut, mutta pian pyysin häntä pysähtymään, lisäsin fleecetakin ja tuulen ja hieman vettä pitävän anorakin päälleni, skootterin kyydissä oli kylmä.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli tämä sotilashautasmaa, johon on haudattu sodan jälkeen sodassa kaatuneita Pohjois-Vietnamin sotilaita. Sodan aikana köyhällä pohjoisella ei ollu resursseja viedä kaatuneita kotikonnuille haudattavaksi, vaan heidät haudattiin sinne missä he kaatuivat, sodan jälkeen heidät kaivettiin ylös ja haudattiin DMZ:lle tai sen läheisyyteen näille sotilashautausmaille, joita on 72, tai oikeastaan vain heidän luunsa jotka putsattiin lihasta ja laitettiin pussiin ja kuljetettiin hautausmaalle. Hautasmaa on jaettu provinssien mukaan, jotta omaisien on helppo löytää läheisensä, tälle suurimmalle hautasmaalle on haudattu yli 10 000 kaatunutta. Etelä-Vietnamilla oli enemmän resursseja Yhdysvaltojen myötä, joten heidän omaisensa kuljetettiin kotiin haudattavaksi. Pääportin muistomerkin luona soitettiin musiikkia, kysyin Binhiltä mitä tämä on ja hän kertoi, että myöhemmin samana päivän paikalla vierailee tärkeitä poliittisia vaikuttajia ja kenraaleita Hanoista. Menossa oli siis soundcheck.

Jo ennen tätä paikka pysähdyimme tienhaaraan, josta lähti sateiden myötä (nyt on sadekausi täällä) mutainen tie jenkkien vanhalle tukikohdalle, mutta Binh kertoi, että siellä ei ole enää nykyään mitään (Olin kysynyt paikasta aiemmin). Pysähtyi kuitenkin ja jos olisin halunnut olisimme menneet myös tälle paikalle, mutta päätin, että jatkamme matkaa.

Seuraavaksi pysähdyimme tälle tärkeälle jenkkitukikohdalle, josta on jäljellä enää hyvin riisuttu tankki ja tuo taulu, joka kertoo hieman paikasta ja että se oli osa McNamara linjaa.

Tukikohtaa vastapäätä oli tämä sotilashautausmaa. Kysyin mitä nämä isot haudat ovat ja Binh kertoi, että joskus Vietnamin vapautusarmeijan (Pohjois-Vietnamin armeija) tunneli romahti ja kun sodan jälkeen vainajat kaivettiin ylös, ei heitä voitu enää tunnistaa, joten heidät haudattiin samaan hautaan. Tällä hautasmaalla oli myös hyvin paljon tuntemattomien sotilaiden hautoja, isolla hautasmaalla oli vain muutama. Tuntemattomia kaatuneita oli paljon, sillä Pohjois-Vietnamin armeija ei käyttänyt tunnuslevyjä, Etelä-Vietnamin armeijan jokaisella sotilaalla oli tunnuslevyt kaulassa ja kengässä. Pohjois-Vietnamin sotilaat eivät usein käyttäneet myöskään uniformuja, mikä vaikeutti sotilaiden erottamista siviileistä ja helpotti sissi-iskuja ja tiedustelua.

Jatkettuamme hieman matkaa oli mäen päällä tämä suuri muistomerkki paikalla, joka oli ollut PV:n tärkeä tiedustelupaikka, sillä mäeltä näkyi suoraan tukikohtaan. (melkoinen ero muistomerkkien koolla ja kunnossapidolla, riippuen siitä kumman puolen ne ovat)

Pohjois- ja Etelä-Vietnamin erottavalla rajajoella, takanani vanha sodanaikainen silta (en kysynyt, mutta todennäköisesti uudestaan rakennettu). Kuva Pohjois-Vietnamin puolelta.

Ranskalaisten 1953 rakentama bunkkeri.

Bunkkerin aukko oli taitavasti rakennettu siten, että taaempana sillalla olevien joukkojen on mahdotonta ampua bunkkeriin, kun sieltä tulitetaan kärkeä.

Rajamuseoon->

Joen eteläpuoli 1961, aika erikoisen näköinen tuo Etelä-Vietnamin lippu (punaisia raitoja keltaisella pohjalla)

Jokivarsi oli sodan aikana erittäin pommitettu paikka, kuten myös koko alue, myös Dong Ha, kertoi Binh, joka oli muuttanut lähempänä rajaa sijainneesta kylästään kaupunkiin 60-luvulla, Etelä-Vietnamin armeijaan hänen oli käsketty liittyä 1972. Koska hän ei ollut vapaaehtoinen, sodan jälkeen hänen täytyi vain ilmoittautua poliisiasemalle ja kertoa, että hänet oli pakotettu liittymään armeijaan täytettyään 17-vuotta, vaikeampaa oli niillä, jotka olivat liittyneet vapaaehtoisina. Kysyin millaista oli Dong Haissa sodan jälkeen ja hän kertoi, että vaikeaa, sillä pohjoisesta muuttaneet ajattelivat kaikkien Etelä-Vietnamilaisten pitävän amerikkalaisista.

Edessä rypälepommi ja sen takana vasemmalla napalmipommin perä. Seinällä kuvia jenkkien tuhoamasta koulusta, kirkosta ja muusta tavallisesta siviilirakennuksesta (museot ovat Vietnamissa hyvin puolueellisia).

Pudotetusta jenkkilentokoneesta tehdyt leikkauspöytä ja muuta käyttötavaraa.

Jenkkikypärä

Etelään suunnattu megafonirypäs.

Seuraavaksi kävimme syömässä riisikeitot ja juotiin mukillinen riisiviiniä (pontikkaa, jota Binh halusi minun maistavan, todennäköisesti ajatellen, etten ollut koskaan maistanut). Tämän jälkeen jatkoimme päivän kohokohtaan eli Vinh Mocin tunneleille.

Ennen tunneleita rakennettiin tällaisia katettuja juoksuhautoja, mutta niiden oltua täysin riittämättömiä pommituksissa kaivettiin tunnelit.

Tunnelissa. Useimmat tunneleista oli hieman levennetty ja korotettu turisteja varten, mutta tämä oli kuulemma alkuperäisessä koossa, ei niin ahdasta, kuin olin kuvitellut, kyykyssä pääsi hyvin liikkumaan.

Perhehuone, tällaisessa tilassa asui sodan aikan 6-7 ihmistä, tunneleissa myös syntyi 17 lasta. Tunneleista löytyi myös sairaalahuone, vessoja, asevarastoja, taukopaikkoja, kokoontumishuone, vartiopaikkoja, johtajan huone ja monta suuaukkoa.

Näitä monsterituhatjalkaisia oli paljon, yleensä katossa (jos joku tietää mikä tuo on niin voi kertoa), kysyin Binhiltä onko tuo otus myrkyllinen, hän ei tiennyt. Bongasin myös yhden ison hämähäkin. Käveltyämme tunnelit läpi menin vielä yksin hetkeksi takaisin ja istuin erääseen taukopaikkaan ja sammutin otsalamppuni, istuin pilkkopimeässä ja täydellisessä hiljaisuudessa, oli jännää. Kunnes tunnelista alkoi kuulua mölyä, laitoin otsalamppuni päälle mutta jäin istumaan, pian ohi kulki bussilastillinen porukkaa kovalla vauhdilla peräkanaa ilman omia lamppuja. Kuulin, että joku nainen sanoi ohitettuaan minut "That man is fuck up. Just sit there". En tiedä mutta pidin omasta kokemuksestani enemmän, kuin olisin pitänyt tästä ryhmärymistelystä, ehkä olen omituinen... Heidän mentyään ohi lähdin hetken päästä itsekkin kävelemään pois, vastaani tuli käytävällä ilmeisesti tunneleita näyttävä kehitysvammainen mies, joka mölisi, huitoi ja meni kovaa vauhtia ohitseni, Hän oli kulkenut myös bussiryhmän edellä ennen varsinaista opasta.

Löydettyäni Binhin ja juotuamme oluet lähdimme paluumatkalle kohti Dong Haita rannikkotietä pitkin.

Pysähdyimme tälle isolle uudelle hautausmaalle, joka on käytössä tälläkin hetkellä. Melkoisen komeita monumentteja, kysyin kuinka rikas täytyy olla, että voi rakentaa tuollaisen ison ja Binh vastasi, ettei tarvi olla rikas, vaan normaalitkin perheet/suvut voivat rakentaa ison, jos vain tarpeeksi moni haudataan samaan hautamonumenttiin yhteisellä päätöksellä. Köyhien yksittäiset haudat ovat samankokoisia kuin suomalaiset. Sanoinkin, että suomessa kaikille pystytetään vain pieni hautakivi. Binh kysyi, että siksikö, että ei ole tilaa? Selitin paljonko Suomessa on tilaa, mutta että kulttuuri on eri. Täällä on paljon porukkaa, joten hautojakin on tietenkin paljon, eikä pelkästään hautausmailla, vaan yksittäisiä tai pieniä ryppäitä keskellä metsää tai peltoa. Binh kysyi miten suomalaiset haudataan, kerroin, että polttohautaamalla tai kokonaisena arkussa, hän kertoi, että vietnamilaiset eivät pidä polttohautaamisesta, joskus saatta tapahtua, että polttohaudattu palaa omaisten uniin valittamaan kuumuutta ja kysyy miksi?

Jatkettuamme matkaa Binh kysyi haluanko maistaa jotain paikallista ruokaa, vastasin tietenkin kyllä. Menimmekin pieneen ravintolaan hänen alkuperäisessä kotikylässään ja hän tilasi minulle näitä hyvin pieniä simpukan asukkeja ja paistettuja riisipapereita, riisipaperista taitettiin pala ja kauhaistiin lihaa. Todella hyvää. Täältä jatkoimme Dong haihin jossa Binh halusi tarjota minulle muutaman oluen, sillä olin maksanut lounaan ja pari olutta tässä päivällispaikassa, joka oli lähellä Dong Haita. Juttelimme 4 oluen verran, kunnes lähdimme nukkumaan. Olimme jo aiemmin sopineet, että teemme myös toisen reissun ja Binh kysyikin minulta haluanko maistaa seuraavana päivänä kissaa?

Đông Hà

Savannakhetissa luin uudestaan aikataulun ja huomasin, että myös 22.00 menee paikallisbussi Dong Haihin(90k). Tarkastettuani, että siinä on päätuet, eli se ei ole samaa mallia, kuin päivällä menevät paikallisbussit rajalle, ostin lipun, siinä toivossa, että saan nukuttua yön. Odottaessa ostin hyvät in-ear-nappikuulokket rikkoutuneiden tilalle (50k).

Bussi olisi ollut hyvä, ellei sitä olisi ahdettu täyteen tavaraa (rahtiläjä alkaa puolesta välistä bussia, etuosassakin oli käytävä täynnä ja myös useimmat jalkotilat. Minä olin kiitollinen, sillä bussin säätäjä äijä huitoi minut ensimmäisenä jonon ohi sisään, että pääsi paikalle johon jalkani mahtuvat, tämän jälkeen pienemmät paikalliset änkesivät sisään tappelemaan kohtuullisista paikoista. Bussissa tietenkin poltettiin sisällä ikkunat kiinni, enkä mää oo koskaan osannut nukkua tupakansavussa, joten tuli valvottua aina rajakaupunkiin asti (toki nukkuma-asentokaan ei ollut paras mahdollinen), johon saavuimme hieman kolmen jälkeen. Bussi laitettiin parkkiin ja osa paikallisista lähti jonnekkin taloon/ravintolaan sisälle, minäkin kävin jalottelemassa ja kun palasin bussiin paikallinen vierustoverini makasi poikittain penkeillämme. En kuitenkaan herättänyt häntä vaan pistin levyksi käytävällä olleiden pahvilaatikoiden päälle, paikkaan jossa bussin säätäjä äijä oli nukkunut melkein koko matkan ajan. Olin melkein nukahtamassa, kun hän kuitenkin tuli takaisin ja näytti, että meneppä omalle paikalles. Sain nukuttua ehkä tunnin istualteen, kunnes tuli lähtö kuuden aikoihin, bussi ajoi rajalle ja kaikki lähtivät uloskirjautumisluukulle, virkailijat ottivat passit ja kertoivat, että saamme ne takaisin seitsemältä kun raja virallisesti aukeaa, myös toinen Vientianesta tullut sleepperi oli odottamassa rajan aukeamista. Useimmat paikalliset laittoivat taas 10k passin väliin valvojille, en ymmärrä edelleenkään miksi, Thaimaa/Laos rajalla kaikkien setelit palautettiin passin mukana, nyt ne näyttivät kelpaavan. Väsyneenä kylmästä täristessä kaduin oikeasti hieman (mutta vain hetken), että olin lähtenyt pohjoista kohti, vaikka päällä oli farkut ja fleecetakki palelin, lämpötila oli varmaankin vain reilussa kymmenessä asteessa, ei oo ihmisen keli... Seitsemältä alkoi vipinä armottomassa avohäröpallossa, kun passeja jaettiin takaisin, minä sain omani ensimmäisten joukossa ja suuntasin kohti Vietnamia, jossa sain ilman kyselyitä 15 päivän leiman, olihan minulle jo aiemmin myönnetty tällainen leima, joten virkailijoiden ei pitänyt tarkistaa mistään. Sain muuten alennusta Laosin viisumista Thaimaasta tullessa, kun virkailija pyysi maksua, kysyin 30$? ja hän vilkaisi passia, Finland yes. Jo silloin jäin miettimään, että eikö se oo aina ennen ollut 35$ ja tarkistettuani netistä se on 35$ suomalaisilta.

Odottaessani bussin lähtemistä vaihdoin kippini dongeiksi rahanvaihtajanaisten kanssa, ensin tarjottiin 2 kurssia, mutta muistaakseni oikea oli jotain hieman yli 2,5, joten tarjosin 2,5:ttä, tämä kelpasi, mutta nainen yritti ensin huijata ja paineli laskimeen 2,05, summa näytti liian pieneltä, joten tarkistin ja nainen jäi kiinni. Näytin, etten pitänyt tästä ja otin rahani takaisin, mutta vaihdoin ne kuitenkin hetkeä myöhemmin 2,5 kurssilla, nainen koitti edelleen huijata ja antoi vain 800kD, kun olin antanut 350kK, näytin, että lisää ja hän antoi 50kD, näytin edelleen, että lisää ja nainen antoi närkästyneenä vielä 20kD, annoin hänen pitää puuttuvan 5kD. Vaihdoin vielä 40kK samalla kurssilla toisen naisen kanssa, kun olin unohtanut nämä rahat. Tarkistin nyt kurssin netissä ja yllätyin, sillä virallinen kurssi Xe.comin mukaan on 2,426, toki molemmat valuutat ovat suljettuja (niitä ei voi vaihtaa virallisesti maan ulkopuolella), joten virallinen ja todellinen maan sisällä oleva kurssi voi olla hieman eri, joka tapauksessa olin tyytyväinen saamaani kurssiin.

Lähdettyämme liikkeelle, meidät pysäytti jonkinmatkan päästä poliisi, joka tuli vilkaisemaan sisälle ja sanoi häslärille, että ei näin, tämä levitteli hieman käsiä ja poliisin lähdettyä kävelemään takaisin pisteelleen, otti paperin ja laittoi sen siään pari seteliä ja juoksi poliisin luokse, pääsimme jatkamaan samantien matkaa, ongelma siis oli, että bussi oli täynnä tavaraa, käytännössähän bussia siis käytettiin kuorma-autona ja tuskin mitään tulleja tai vastaavaa maksettiin. Pian pysähdyimme isommalle valvontaasemalle ja katolla ollutta lastia jouduttiin purkamaan ja poliisi tutki lastia, ainakin aseman sisälle kannettiin useampi kilo sipuleita yhdestä säkistä, muuta en nähnyt. Päästyämme jatkamaan täältä, jouduimme jonkinmatkan päästä pysähtymään taas vähän pienemmälle asemalle. Tällä kertaa tehtiin perusteellisempaa tutkimista ja laatikoita ja pusseja revittiin auki. Yhdessä oli lasten farkkuja jotka selkeästi miellyttivät poliisipäälikköä, joten säkki kannettiin aseman eteen, jossa muutkin poliisit tutkivat sisältöä, en tiedä veivätkö mitään, sillä en nähnyt kunnolla, säkin omistaja (vastaavia säkkejä oli paljon, selkeästi myyntiin menossa) oli myös neuvottelemassa ja kävi välillä sisällä, en tietenkään ymmärtänyt keskustelua. Lopulta näytettiin pääsevän ratkaisuun ja vaatteet omistanut mies näytti, että kantakaa takasin, mutta poliisipäälikkö näytti, että ei. Tässä vaiheessa omistaja alkoi kävellä aika rauhattomasti ympäriinsä, näki, että sisällä kiehui isosti. Hän tuli takaisin bussiin ja näytti ilmeisesti vaimolleen kolmea erittäin vittuuntuneen näköisenä, otti ilmeisesti rahaa ja lähti aseman sisälle, tämän jälkeen säkki kannettiin sisään ja matka jatkui kovan pulinan säestyksellä.

Minut jätettiin Dongha/Hue risteykseen ja ajelin kaupunkiin 3km mopotaksilla (20kD). Hyvän huoneen sain Thuy Dien vierastalosta (140kD), ilmastointikin löytyy, mutta ensimmäisenä selvitin miten sen saa pois päältä... Vanhahko hotellin opas kertoi DMZ kierroksesta, tämän takia olin tähän kaupunkiin tullutkin, Huesta tehdään bussireissuja samoihin kohteisiin, mutta täältä saa lähes samalla rahalla oman mopo-oppaan, joka voi olla parempikin, kuin massareissun vetäjä, ainakin kierros on varmasti vapaampi ja informatiivisempi, kuin 10min/kohde ottakaa valokuva tyylillä. Opas sanoi heti, että kaikkia kohteita ei voi käydä yhtenä päivänä, bussiretket kuitenkin näin tekevät...

Aivan kuten lähes aina uudessa paikassa kävelin ensimmäisenä päivänä vain ympäriinsä.

Bongasin melkoisen kärmesviinapullon supermarketista. 50 litraa ja hinta 15 miljoonaa Dongia. Supermarketista löysin myös hienon ja laadukkaan Versacen vyön (150kD). Etsinkin torialueelta samanlaisen, sillä aina on hyvä tukea pienyrittäjää, mieluummin, kuin isoa supermarkettia, vaikka samaan hintaan päästäkseen piti hieman tinkiä, edellinen (tällä reissulla) Kuala Lumpurin Chinatownista ostamani Guccin vyö osoittaa hajoamisen merkkejä, ei tainnut olla aito...

Ensimmäinen on ihan perus tankki, mutta mikä tää toinen on? Ohjaamossa näytti olevan kaapelikela.

Herkkuja, pitkulapikkumunkkeja, erikoisempaa friteerattua hedelmäseosta ja jotain valkoisia pasteijoita, joiden sisällä oli jotain. Myyjä oli iloinen ja ystävällinen, kuten kaikki muutkin tähän mennessä, ennen olin lukenut, että täällä ollaan aika tylyjä turisteja kohtaan, ei onneksi pidä paikkaansa.

Illalla sovin vanhan oppaan kanssa, että teen ainakin yhden päivän (yli 100km) reissun DMZ:lle hänen kanssaan huomenna (400kD), todennäköisesti toisenkin, entisen jenkkien tukikohdan alueelle. Jonkin aikaa juteltuamme, osoittautui, että hän on Amerikansodan veteraani, etelän puolelta, juuri tältä alueelta, joten pitäsi olla mielenkiintoinen reissu edessä, hän lupasi esitellä esimerkiksi pohjoisen tunnelit perusteellisesti.

Phibun Mangsahan

Savannakhetissa otin rajan ylittävän bussin Mukdahaniin. Thaimaan puolella passiini lyötiin 15 päivän leima, sillä viisumia en ollut hommannut. Vaikka Euroopasta lennettäessä pitää olla viisumi tai jatkolento kuukauden sisään, maarajalla näitä ei koskaan vaadita, ei sillä, että thaiviranomaiset niitä lentokentälläkään vaatisivat, mutta lentoyhtiöt eivät halua ottaa takaisin lennättämisen riskiä ja pelaavat sääntöjen mukaan. Mukdahanissa hyppäsin Uboniin menevään bussiin ja Ubonissa vaihdoin Phibuniin menevään bussiin. Ubon - Phibun, 45km ja 2 tuntia... bussiasemalta tehtiin lenkki pitkin Ubonia ja sitten venailtiin vajaa tunti torilla, kuulemma normaali meininki.

Tupakan rouheita, 200b/kilo. Tujua tavaraa, oon joskus maistanut paikallisilta äijiltä, joten ei tarvinnut testimielessä ostaa.

Todella hyviä lättyjä 4kpl/10b.

Poliisit jämynä.

Joyn (1.oik) kanssa markkinoilla , jotka pidetään kerran viikossa. Paljon kaikkea halpaa ostettavaa, mukaan tarttui pieni veitsi tupella (10b), hyvät kynsileikkurit (10b) ja lukon helat (10b), sillä vanhat unohtuivat bungalowiin Ko Phanganilla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun niitä käytin, sillä bungalowin lukon sai irti ruuvimeisselillä ja Full Moonien aikaan tapahtuu paljon murtautumisia bungaloweihin. T-paitojakin katselin, mutta ei toivoakaan, että sopivaa kokoa löytyy turistialueiden ulkopuolelta.

Rinkka hajosi rajalla (yksi kantoremmi repesi irti) ja kameran suojapussistakin oli lenkki mennyt poikki jo aiemmin, joten kävin korjaamassa nämä miehellä, jolla on pieni korjauspiste torin lähellä, samalla miehellä kävin korjaamassa viimeksi farkkuni, jotka repesivät haaroista. Rinkan ja suojapussin korjaus kustansi 50b ja ommel näyttää vahvalta, toivottavasti kestää.

Temppelin (sama, josta on kuva aiemmin) kala-allas, hieman syrjempänä oli lampi, jossa oli näitäkin isompia vonkaleita (noita viiksekkäitä). Käytiin ostamassa kalanruokaa eläinkaupasta (vajaa kilo 10b) ja saatiin kaloihin eloa, lammella ison ahvenen kokoiset kalat eivät olleet lainkaan arkoja ja niitä pystyi varovasti koskemaan, kun heitti ruokaa lähelle.

Temppelin vieressä olevassa tilassa oli näitä patsaita johtomunkeista. Etummainen on tällä hetkellä munkkien pääjehu Thaimaassa ja sen vieressä on kuuluisa jo kuollut munkki.

Oltiin jo aiemmin menossa saunaan, mutta molemmissa hieromapaikoissa tämä palvelu oli lopetettu, vähäisen kävijäkunnan vuoksi. Sairaalan hieromapaikasta sauna kuitenkin edelleen löytyi (100b/reilu puoli tuntia). Muistutti paljon turkkilaista saunaa, ei kovin kuuma, mutta yrttihöyry oli hyvin voimakkaan hajuista. Erittäin virkistävää ja avasi tukkoisen nenän, hieromapaikassa myös mitattiin verenpaine, ennen ja jälkeen saunan, molemmilla kerroilla normaali.

Tämän aamun muurahaisenmunamunakas.

Nyt istuskelen bussissa, joka menee Mukdahaniin (netti kännykän kautta toimii kohtuullisesti) ja jatkan samaa reittiä, kuin tulinkin Dong Haihin, sillä erolla, että huomenaamuna otan suoran bussin Savannakhetista Dong Haihin (90k).

1€=40b

Laosin läpi

Otettuani mototaksin rautatieasemalle kävi tuuri, sillä juna oli juuri lähdössä ja sain ostettuan lipun Dong Haihin. Menin junalla sillä olin kuullut, että maisemat ovat upeat. Ihan hienolta rannikko näyttikin, mutta ei ihan sitä mitä olin odottanut. Toki sumea ikkuna ja lievä krapula saattoi vaikuttaa asiaan. Junassa tapasin 20-vuotiaan vietnamilaisen tytön, jonka kanssa tuli juteltua melkein koko matkan ajan, paljon aikaa meni siihen, että ymmärsimme toisiamme, sillä jos oikein ymmärsin hän ei ollut käyttänyt englantia juuri lainkaan, vaan oppinut sitä vain koulussa, joten ääntäminen oli usein pahasti pielessä, mutta hänen kirjoitettuaan vaikeat sanat, ymmärsin paremmin. Hän myös lauloi muutamia vietnamilaisia lauluja ja kertoi tarinan, oikein mukava matka. Yhdessä vaiheessa eräs mies meni nukkumaan penkkiemme alle lattialle bambualustan päälle, aivan kuten monet muutkin paikalliset tekivät, sillä vaunu oli 3. luokkaa ja penkit puuta.

Dong Haissa satoi, joten koitin selittää taksikuskeille, että haluasin mennä linja-autoasemalle, mutta he eivät ymmärtäneet tai sitten eivät olleet kiinnostuneita lähtemään lyhyelle matkalle. Otinkin mototaksin, joka tajusi heti minne halusin ja suostuin 20kD hintaan suoraan, sillä arvostin, että kuski ei aloittanut jostain älyttömästä hinnasta. Kesken matkan kuski hidasti ja viereen tuli joku matkatoimiston äijä, joka koitti tarjota palvelujaan, mutta sanoin, ettei minulla ole aikaa mihinkään ja haluan vain asemalle ja näytin kuskille, että kiihdyttää vauhtia, jonka hän tekikin. Asemalla kuski näytti minibussia ja minä kysyin naiselta hintaa, hän näytti 100kD seteliä, sanoin ei ja lähdin sisälle etsimään lippukojua tai vastaavaa, nainen tuli perässä ja puolitti hinnan, johon suostuin. Päästyäni minibussin sisään toinen nainen tuli myymään vesipulloa, kysyin hintaa, joka oli 10kD, sanoin ei kiitos, ja jälleen hinta puolittui.

Lao Baossa Vietnamin puoleisella rajalla luulin ensin menneeni väärälle puolelle, sillä kukaan ei ollut luukulla, joten kiersin rakennuksen toiselle puolelle jonottamaan, mutta luukulla minulle kerrottiin, että olen väärällä puolella ja kehotettiin kiertämään takaisin. Taaskaan luukulle ei tullut kukaan, mutta koputettuani passilla pöytää, tulopuolenvirkailija vaihtoi nyrpeänä minun puolelleni ja sain poistumisleiman. Laosin puolella meinasi tulla ongelma, sillä ensimmäistä kertaa viisumimaksu pyydettiin Kippeinä (300k kip). Rahavyöstäni löytyi juuri sen verran ja sain viisumin, rahanvaihto oli mennyt jo kiinni. Tarvitsin Laosin rahaa jatkoa varten, joten onneksi löysin automaatin, joka ei kuitenkaan hyväksynyt kuin mastercardin, ensimmäinen kertaa näen tällaisen automaatin. Mutta onneksi muistin varakorttini (mastercard) tunnusluvun ja sain nostettua miljoonan. Yöksi jäin rajakaupunkiin, sillä oli jo myöhä.

Seuraavana päivänä pakkasin rinkan ja ajelin bussilla Ban Dongiin, jossa oli tarkoitus olla yötä, mutta paikka osoittautui niin pieneksi kyläksi, ettei siellä ollut vierastaloa. Jätinkin rinkan kauppaan, josta ostin vettä ja höyrytettyä maissia ja lähdin etsimään sodanaikaisia tankkeja, joiden takia olin tänne tullut. LP kertoi, että ne löytyvät jostain lähiviidakosta, mutta kirjan ilmestymisen jälkeen oli perustettu museoalue kylän reunalle, joten enää viidakkoon ei tarvi lähteä.

Pommeja ja alasammutun lentokoneen raato.

Käsittääkseni jenkkitankki

Sotaromun jälkeen menin tienvarteen istumaan ja odottamaan kyytiä Seponiin, joka on seuraava isompi kylä. Huesta Pakseen matkalla ollut bussi poimi minut kyytiin 20k hintaan, tuplahinta paikallisbussiin verratuna, jolla olin tullut rajalta samanpituisen matkan.

Seponissa oli useampikin vierastalo ja sain hyvän huoneen (50k). Ahdettuani mahan täyteen pappayasalaattia, stickyriisiä, kanaa ja sianmaksaa lähdin kävelemään 5km päähän katsomaan vanhaa Xeponia, jonka jenkit pommittivat kivikaudelle, sillä se oli tärkeä osa Ho Chi Minh reittiä.

Kuva sillalta, joka on rakennettu Neuvostoliiton avustuksella 1987.

Xeponissa ei ollut kovin paljoa nähtävää, matka oli parasta pitkin maaseutua. Vanhan temppelin pihalla oli tämä puun valtaansa ottama hautakivi, ehkä vainajasta pulppuaa vielä kuolemansakin jälkeen elinvoimaa.

Seponin marketti, päätie ja UXO:ista valistava kyltti.

Paikallisbussin katolla vuohia ja kuskin ovessa Ronaldon naama. Seponista jatkoin sawngthaewilla Savannakhetiin, jossa olin taas yhden yön, ennen Thaimaan puolelle siirtymistä.

Vierastalon parvekkeella piti juoda yksi Beer Lao, kuten Laosissa kuuluu, vaikka alkoholia tuskin tulee muuten nautittua lähiaikoina.