Kotimatka

Ko Phanganilla ei tapahtunut enää mitään sen kummempaa, lukuunottamatta pientä reviiritaistelua. Talolle ilmestyi toinen hieman edellisessä päivityksessä ollutta kollia isompi kolli muutama päivä ennen lähtöä. Illalla ja yöllä kuului tappelua ja tuttua kissa ei enää sen koommin näkynyt ja uusi kolli alkoi asuttaa taloa.



Bongasin taloni läheltä tämän puisen auton.



Keskiviikkoaamuna alkoi pitkä kotimatka. Ensin 3 tuntia lautassa, sitten tunti bussilla Don Sakista Surat Thaniin. Matkatoimiston bussi pysähtyi matkatoimistolle, mutta olin päättänyt etten jatka minibusseilla, vaan ihan tavallisella bussilla. Eräs kimppuun hyökänneistä kuskeista tarjosi 10 bahtilla kyytiä linja-autoasemalle, tämä oli niin hyvä tarjous, että otin sen tietenkin vastaan. Olin maininnut, että olen menossa Hat Yaihin ja ennen kuin pääsimme liikkeelle kuski bongasi sinne menevän linja-auton, joten hän kaasutti bussin edelle ja pysäytti sen. Olin niin tyytyväinen palveluun, että annoin ruhtinaallisen 50% tipin, vaikka kuski ei joutunutkaan ajamaan, kuin 100 metriä. Matka Hat Yaihin kesti kuusi tuntia ja aloin jo pelätä, että kaikki liput ovat mennet, kun saavuin paikalle tasan kuusi (busseja Kuala Lumpuriin lähtee kuudelta ja seitsemältä). Bussi oli kuitenkin puolityhjä ja mukavaa luksusluokkaa Malesian tyyliin (590b). Rajalla minun edelläni oli ladyboy, jota rajavalvoja kiusasi tovin ilmeisesti siitä, että tiesi "tytön" olevan matkalla töihin pelkällä turistileimalla, mutta päästi kuitenkin hymyillen menemään. Kiitos heikkopäisesti kaahanneen kuskin olimme Kuala Lumpurissa jo hieman neljän jälkeen. Rahanvaihtopaikat eivät tietenkään olleet tähän aikaan auki ja istuinkin miettimään mitä teen, kun olin paikantanut missä päin Golden Triangelia olen. Jonkin aikaa istuskeltuani kävin nostamassa 150 ringittiä, vaikka pienissä nostoissa kulut ovat prosenttuaalisesti ikävän suuria. Mäkkäri oli ainut paikka joka oli tähän aikaan auki, joten kävin siellä syömässä, odottaessani, että monorail alkaa kulkea. Monorailillä ajelin Chinatowniin ja otin huoneen 6 tunniksi, vaikka jouduinkin maksamaan täyden 25 ringgitin hinnan, suihkuun oli päästävä ja samalla sain jätettyä laukut kätevästi huoneeseen.

Päätin yrittää päästä ylös Petronas Toweriin, mutta sinne päästyäni kaikki liput olivat jo menneet. Liput ovat ilmaisia, mutta niitä on hyvin rajoitetusti. Vaeltelinkin hieman Golden Triangelissa ja Chinatownissa, kunnes oli aika lähteä lentokentälle. Pääsin kentälle bussilla vasta puoli tuntia ennen check-inin sulkeutumista ja löysin uuden ongelman. Vaikka olin jo siirtänyt läppärin, kirjat ja hieman vaatteita käsimatkatavaroihin rinkka painoi silti 20 kiloa. Ei auttanut muuta, kuin sulloa iso kasa vaatteita reppuun, jotta sain rinkan sallittuun 15 kiloon. Reppu painoi niin paljon, että siitä katksesi toinen kantoremmi (kiinalaista laatua). Reppuni painoa ei onneksi tarkistettu vaikka muutamat näyttivät sovittavan reppujaan puntariin (7kg sallittu), ehkä he tekivät tämän vapaaehtoisesti. Seuraavalla kerralla pitää tarkistaa paino etukäteen, sillä helposti tuosta kuormasta saisi muutaman kilon pudotettua, kun vain luopuisi esim. t-paidoista joita ei ole tullut käytettyä pariin kuukauteen. Ennen koneeseen pääsemistä virkailija hieman haastatteli mistä on tulossa, mitä on tehnyt ja mihin on menossa hyvin tarkkaavaisesti. Minun kohdallani tämä oli nopea toimi, mutta esimerkiksi hieman jännittynyttä naista tentattiin pitempään, ilmeisesti skitsofreenisen Britannian määräämä turvatoimi. Istuimeni oli keskellä, joten maisemia en nähnyt, tämä toisaalta vähensi jännitystä, kun kone heilui melko voimakkaasti ilmakuopissa lähemmäs pari tuntia. Lopussa epätasainen meno alkoi tuntua jopa hauskalta, mitäpä sitä pelkäämään asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa ja hyvinhän nämä koneet pääsevät perille joka päivä. Molemmilla puolillani istui Uusi-Seelantilainen nainen, he vaikuttivat todella hyviltä ystävyksiltä tai pariskunnalta, mutta olivat ilmeisesti halunneet molemmat käytäväpaikalle. Toinen näistä naisista lainasi minulle IPodiaan, josta katselin Pucket jotain leffan. Vähän ennen laskeutumista lentoemot suihkuttelivat jotain myrkkyä ilmastointiaukkoihin, sillä Britannian sääntöjen mukaan näin tulee toimia, jos lennetään malariamaasta. 13 tunnin jälkeen olin Lontoossa, jossa alkoi odotus. Olin nukkunut koneessa useamman tunnin, joten aluksi ei väsyttänyt ja katselin läppäriltä pari leffaa.

Kahden jälkeen alkoi yhtäkkiä väsyttää kovasti (ei näillä jatkuvilla pätkäunilla saa kunnolla levättyä (joo olen vanha)), mutten uskaltanut laittaa nukkumaan, sillä univelkaa oli kertynyt paljon ja kännykän herätyskello on pettänyt pari kertaa. Kolmelta vilkaisin varaustani ja tajusin, että minun on tehtävä check-in sähköisesti. Meninkin Ryanairin elektroniselle pisteelle ja aloin toimia ohjeen mukaan. Lopuksi kone pyysi 40£ maksua. Hieman ihmettelin, että mikä tämä on, mutta erittäin väsyneenä ja hieman masentuneena (Nyt on erittäin ristiriitaiset fiilikset Aasiasta lähtö masentaa ja sinne on jo ikävä, mutta toisaalta on ihan kotoisaa olla Euroopassa.) En jaksanut välittää ja työnsin korttini sisään ja sain Boarding passin. Hetken istuskeltuani aloin miettimään mitä tuli tehtyä, totesin itseni idiootiksi ja alkoi vituttaa. Tajusin, että olin heittänyt lähes 40£ turhaan menemään. Netissä check-inin tekeminen on ilmaista (5£ maksetaan lippua ostaessa), mutta heidän koneellaan tai palveluna se maksaa 40£. Istuin alas, kuuntelin suomirokkia ja piristyin hieman.


Ennen koneeseen astumista monien laukut mitattiin, muttei punnittu. Oli mukava kuunnella suomalaista napinaa määräyksestä, että ainoastaan yksi käsimatkatavara on sallittu, vaikka kolme pientä olisivatkin paljon pienempiä yhteensä. Matka meni hieman torkkuessa ja masennuskin häipyi, kun näki suomalaisia ja kuuli suomea. Tampereella olin yhtä hymyä ja taisin jopa nauraa ääneen. Oli hienoa olla Suomessa. Kaikkialla luki suomea, kaikkialla oli suomalaisia ja kaikki puhuivat suomea.


Ruuhka Stanstedilla, takana oli vielä yksi Ryanairin kone odottamassa.