Hanoi

Hanoissa oltiin aamulla ja suurinpiirtein ensimmäinen asia minkä ikkunasta näin, oli pöytä täynnä paistettuja/keitettyjä koiria. Täällä emme kuitenkaan vielä pysähtyneet, joten lähempi tarkastelu jäi tekemättä. Bussi pysähtyi jonnekkin ja hetken katseltuani, päädyin jakamaan taksin nuoren saksalaisen pariskunnan kanssa, hekin olivat matkalla järveä ympäröivään turistikeskittymään. Olin jo edellisenä päivänä soittanut Green Hanoi backpackers hostelliin ja varmistanut, että heillä on vuode minulle. Soittaminen ei olisi taaskaan ollut tarpeen, sillä alueella on paljon "Hanoi backpacker hostelleja", vain etuliite on eri (Central/Green), todennäköisesti syntyneet aidon Hanoi backpackers hostelliin imussa, nämä uudet hostellit tarjoavat dormipaikkoja 5$ hintaan, sisältäen aamiaisen ja illalla oluen. Hanoin hotellihuoneet ovat kalliimpia, kuin muualla Vietnamissa.

Käytyäni suihkussa ja syötyäni nuudelikeiton lähdin tervehtimään kylän päälikköä, tai ainakin entistä.

Ho Chi Minhin mausoleumi löytyi vaivatta, mutta tulin väärästä suunnasta (pohjoisesta), joten jouduin kiertämään ison nurmialueen, jolle ei saanut mennä. Kamerat ja laukut piti jättää säilöön ja kulkea metallinpaljastimen läpi ennen kuin pääsin jonoon hieman ennen 11, joka on sulkemisaika. Jonoon piti asettua pareittain ja kun pieni ryhmä oli kasassa vartija päästi liikkeelle. Olin australialaisen naisen kanssa ensimmäisenä jonossa ja lähellä mausoleumia valkoiseen juhlapukuun pukeutunut sotilas tervehti sotilaallisesti (nyökkäsin takaisin) ja asettui vierelleni näyttämään tietä. Kuljimme punaista mattoa mausoleumin sisälle, valkopukuisia sotilaista seisoi ryhdikkäästi molemmin puolin käytävää vahdissa, koko matkalla, ehkä 5 metrin välein. Todella juhlallinen ja vakavan oloinen paikka, ymmärrettävästä syystä. Ho Chi Minh makasi keskellä mausoleumia lasikuutiossa ja käytävä kiersi hänet, pysähtyä ei saanut, mutta tietenkin hidastimme vauhtia, mies näytti hyvin samalta, kuin kuvissa, oikein hyvin säilynyt. Ulos paastyamme sanoin vierustoverilleni seuraavaksi Lenin. Mutta jos Ylen uutisiin on uskominen, en taida ehtia, ellen tana vuonna mene.

Ho Chi Minh museo suljettiin lounastauon ajaksi, joten lähdin kävelemään Temple of Literaturelle.

Ihan hieno temppeli, alkaa ehkä kuitenkin olla jo hieman temppeliähkyä ilmassa. Jälkimmäisessä kuvassa Chu Van An (1292-1370), vietnamilaisen kolutuksen tärkein mies.

Temppeliltä palasin HCM museolle, jossa kerrottiin kommunistisen liikkeen historiasta ja varsinkin sen taistelusta ranskalaisia vastaan. Paljon julisteita, kuvia ja johtajien, varsinkin Minhin lausahduksia.

Ylimmässä kerroksessa oli paljon symbolista taidetta, todella upea paikka.

Matkalla takaisin keskustaan näin tämän selvittelyn, skootteri oli aika pahasti hajalla.

Seuraavana päivänä oli vuorossa naisten museo, jossa kerrottiin vietnamilaisen naisen elämästä nykypäivänä, kuten myös kerrottiin heidän osallistumisestaan sotiin "kun kansakunta on vaarassa, myös naisten on taisteltava".

Ylimmässä kerroksessa kerrottiin ihmiskaupan uhreista. Tässä muutama surullinen tarina.

Ennen "Hanoi Hiltonia" oli lounaan aika.

Herkullinen ateria, jossa oli pariakin eri kastiketta. Tilasin tämän tyylillä samaa mitä hänellä ja olin hieman yllättynyt, kun tämä vietnamilainen maksoi saman 30kD, kuin minä. Täällä olen tainnut nähdä jopa kolmen kerroksen hinnoittelua. Nuudelipaikassa, minulta pyydettiin 25kD, mutta englanniksi puhuvalta aasialaiselta mieheltä veloitettiin 20kD, vietnamilaiset maksavat todennäköisesti vielä vähemmän.

Hoa Lon oli alunperin ranskalaisten vankila, johon teljettiin museon mukaan poliittisia vietnamilaisia vankeja.

Toinen vankilan kahdesta giljontiinista ja sillä irrotettuja päitä. Nähdessäni tuon vekottimen kylmät väreet kulkivat koko kehon läpi, pelottava vekotin.

Hanoi Hilton nimen antoivat jenkkivangit, jotka jäivät kiinni amerikan sodassa ja tuotiin tänne säilöön, kuvassa John McCain lentäjänpuku. Tästä ajasta kerrottiin lähinnä kuinka hyvin vankeja kohdeltiin ja kuinka iloisia he olivat.

Hoang Van Thu matkalla teloitettavaksi 24.5.1944. Hänen viimeiset sanansa ranskalaiselle tuomarille olivat: " I need not say any thing more. In the life and death struggle between us, those who have lost country and you the thieves, the sacrifice of people like us is inevitable. We only know that finally we win!"