Belize

Pitkä matkustuspäivä alkoi viideltä aamulla hotellimme edestä. Hotellia pitänyt mies ei ollut järin kiinnostunut vieraistaan. Edellisenä iltapäivänä nähtiin häntä sen verran, että saatiin vesipumppu päälle, hanat olivat olleet kuivina koko päivän. Ei siis nähty tarpeellisena ilmoittaa, että lähdemme, vaan jätettiin vain avain oveen.

Minibussilla päästiin Chetumaliin reilussa neljässä tunnissa (50p/hlö). Oltiin luultu, että busseja menee puolen tunnin välein Belize Cityyn, mutta jouduttiin odottamaan 1,5 tuntia bussin lähtöä.

Käytettiin aika aamiaisen nauttimiseen. Nachot eivät varsinaisesti ole aamiainen, mutta hoksasin, että niitä en ollut vielä Meksikossa maistanut. Maistuvia, mutta olen parempiakin saanut.

Matkalla rajalle istuttiin jälleen chicken bussissa, näitä ei meksikossa yleensä näe, tuntuikin paluulta "oikeaan" reissaamiseen. Bussi odotti molemmilla rajaasemilla. Meksikon puolella maksettiin maastapoistumismaksu (332p/hlö) ja saatiin yhteensä 14 peson alennus, kun miehellä ei ollut sopivaa vaihtorahaa. Belizen puolella meni hieman kauemmin, ensin leimoja odottaessa ja sen jälkeen tullissa. Aloin jo aukoa rinkkaani tiskille, mutta mies pysäytti minut ja kysyi onko minulla tupakkaa, viinaa sun muuta mukana, unohdin sikarit ja vastasin ei, jonka jälkeen pääsin jatkamaan takaisin bussiin.

Belizessä maisema oli hyvin maaseutumaista ja metsäistä. Piti ihan tarkistaa paljonko täällä on väkeä. Tiesin jo ennalta, että maa on pieni, mutta silti reilut 300 tuhatta ihmistä oli yllätys.

Belize Citykään ei varsinaiselta metropolilta näyttänyt, täällä on vain 65 tuhatta ihmistä. Kaupunki ei näyttänyt niin vaaralliselta, kuin olin lukenut/kuullut, mutta ei jääty yöksi, vaihdettiin vain Dangrigan bussiin.

Reitti kulki pääkaupunki Belmopanin kautta. Hallinto ja virastot siirrettiin tänne sisämaahan Belize cityyn kohdistuvan hurrikaaniriskin takia. Kuvassa pääkaupungin bussiasema. Koko maa oli siistimpi, kuin muut tällä reissulla näkemämme. Busseissa oli kiellot roskien ikkunasta heittämiselle ja tätä myös noudatettiin, kaikkialla muualla roskat on heitetty sen kummemmin miettimättä pihalle (emme toki me).

Pääkaupungin jälkeen nähtiin hieman vuoria ja viidakkoa. Dangrigaan saavuttiin viiden aikoihin iltapäivällä. Tähän aikaan ei mennyt enää veneitä Tobacco Cayelle, joten asetuttiin Chaleanor hotelliin (50B$). Belizen dollari on puolet yhdysvaltalaisesta ja USD:t käyvät kaikissa kaupoissa ja niitä saa myös vaihtorahana.

Dangriga tuntui olevan sitä mitä olin kuvitellut Nicaraguan Pearl Lagoonin olevan. Kaikki puhuivat englantia (kuten muutenkin Belizessä) ja väki oli todella ystävällistä, hotellia etsiessä kadun kulmassa näkemämme miehet näyttivät ensin meille yhden hotellin, kun se oli liian kallis toisen ja niin edelleen. Myös myöhemmin kadulla kävellessä kuuli paljon hyvän iltapäivän toivotuksia ja muita tervehdyksiä. Jopa kaupungin juopot vaikuttivat ystävällisiltä, eikä kukaan ollut kerjäämässä.

Kaupungissa käytiin ostamassa saarelle vähän tarvikkeita ja huomattiin samalla, että kiinalaiset ovat ottaneet kauppabisneksen todenteolla haltuun. Ei nähty kuin pari myymälää, joita piti paikallinen. Belize ei mitä ilmeisemmin halua kiinalaisia lisää, sillä heidän pitää maksaa viisumista tätä nykyä muistaakseni 2000 yhdysvaltain taalaa. Myös intialaiset joutuvat hankkimaan kalliin viisumin, mutta se taisi olla vain satasia.

Ei näkynyt blondivärejä näiden kauppojen valikoimissa, kymmentä erilaista mustaa kyllä.

Maksa ennen kuin juot.

Aamulla veneen lähtöä odotellessa nähtiin pelikaanien aamujumppa. Kauan jaksoivat, vaikka tasapainon löytymisestä ei ollut toivoakaan.

Lähtö viivästyi hieman sateen takia, mutta oltiin onnellisia, että se lopulta loppui, eikä kapteenilla ollut kiire lähteä. Matkantekovälineenä oli normaali perämoottorivene ja hintaa kyydillä melko kova 20 USD/hlö.