Kuala Lumpur

 

Old Townin kuuluisaa valkoista kahvia. Tällä oli hyvä aloittaa päivä.

Mr. Tat Van Haolla oli melkoinen vastaanottokomitea vastassa. Minä taas olin Inkaa (aiemmin kutsuttu vauvaksi) ja Minnaa vastassa, oltiin päätetty viettä yhteinen kuukauden loma.

Lentokentältä ostin kymmenellä eurolla Malesian turistisimin, joka sisältää rajattomasti dataa (30vrk). 

Lentokentältä pääsi junalla ja skytrainilla yhteensä vajaalla sadalla ringgitillä (1€=4r) huoneistohotellillemme (KL Eight Suites), jonka olimme varanneet yhdeksi yöksi. Acehiin ei ollut iltalentoja.

Tämä rakennus pisti silmään, ei taatusti ollut täällä kymmenen vuotta sitten, kun olin kaupungissa viimeksi. Siitä on järkyttävän kauan, aika menee nopesti, kun on hauskaa. Eräs ystäväni varmisti asian, rakennus on valmistunut viime vuonna. Chinatown sensijaan ei ollut muuttunut juuri lainkaan. Foodcourtissa moni seinän ruokalistakin oli edelleen täsmälleen sama.

Hotellin telkun kulma.

Seuraavana päivänä ajeltiin takaisin lentokentälle ja lennettiin Banda Acehiin AirAsialla. Koneen etuosasta pääsi putkeen, mutta takaosasta piti mennä ulkokautta terminaaliin. 

Olin unohtanut, että täällä pitää edelleen ladata joku korona-appi. Välillä kävin hakemassa kaikille puolen miljoonan visa on arrivalit (32€). Sovellukseen rekisteröityminen oli haastavaa ja lopulta se jäi tekemättä, kun rajaviranomainen kävi kysymässä onko meillä viisumit ja ohjasi immigrationiin. Appia ei kuulemma tarvi tällä kertaa. Taisi olla kiire tauolle, muut matkustajat olivat jo menneet immigrationin läpi, oltiin ainoat länkkärit. 

Immigrationin jälkeen nostettiin miljoonia automaatista (max. kertanosto 2,5M) ja otettiin 8€ taksi Amelia hotellille, josta oltiin varattu huoneet. Pulau Wehille jatkaisimme seuraavana päivänä.

Illallispaikka. Tilattiin Inkalle nuudeleita ilman tulisuutta, mutta tulista saatiin. Onnekkaasti myös minun munakkaani jäi tulematta, joten söin nuudelit ja vaihdoimme seuraavaan kojuun, jonka rouva teki nasi gorengin täysin ilman chiliä ja Inkakin sai syödäkseen. Hotellille päästyämme naputtelin kääntäjään ei tulinen, joka kääntyi indonesiaksi tidak pedas. 

Lentokentän simkorttikioski oli ollut kiinni, joten yritin ostaa kaupungista simin, mutta kuulin, että koska en ole maksanut veroja, kännykässäni ei toimi indonesialainen simkortti. Tämä todettiin ihan käytännössäkin. 

Luin netistä hotellilla, että Indonesiaan on tullut viime vuonna laki, joka pakottaa maksamaan kymmenien prosenttien tuontiveron kaikesta elektroniikasta. Laki oli luonnollisesti täysi susi, sillä kuka lentäisi enää esimerkiksi Balille viikon lomalle uuden iphonen kanssa. Lakia muutettiinkin pikavauhtia niin, että laki ei koske alle kolmen kuukauden visiittiä. Edelleen kännyköiden imeil pitää kuitenkin rekisteröidä, jos haluaa, että paikallinen simi toimii puhelimessa. Tämän voi tehdä ainoastaan teleyhtiön toimistossa.

Eka muttei taatusti vika selfien pyytäjä. Tämä ei ole mennyt muodista. Eikä myöskään Ahtisaari. Lyhyellä vierailulla kuulin nimen parikin kertaa, kun kerroin olevani Suomesta..