Teheran - Istanbul

Matkatoimisto oli kertonut, että asemalla pitää olla 3 tuntia ennen junan lähtöä. Päätin, että tunnissa ehtii hyvin asemalle, mikä oli puoliksi totta, sillä olin perillä viittä vaille seitsemän juoksemisen ansiosta, kun juna lähtee yhdeltätoista. Näin heti pitkän jonon, mutta kysyin infosta mitä minun pitää tehdä. Olin pienemmässä kansainvälisessä terminaalissa, jonka infotyttö ei puhunut juuri lainkaan englantia, toisin, kuin naiset kansallisessa terminaalissa. Hän näytti jonoa, johon menin. Paikallinen nainen kuitenkin näytti heti, että mene ensin tuonne toiseen paikkaan, jossa ei näyttänyt olevan jonoa. Tässä paikassa sain tarran lippuuni (vaikutti, ettei myöhästyminen olisi haitannut) ja minulle näytettiin pitkää jonoa. Tämä jono johti paikkaan jossa matkatavarat punnittiin ja ne lähtivät liukuhihnaa pitkin jonnekkin. Koitin kysyä, että eikö junaan saa ottaa kuin käsimatkatavarat, mutta tämä virkailija ei puhunut lainkaan englantia, vaan ohjasi minut infoon, jossa nainen soitti johonkin ja sanoi no problem 9 after 30. Kysyin, että tä?, mutta pian tajusin, että nainen tarkoitta, että 21.30 pitää olla jonossa ja minun matkatavarani voi ottaa junaan sisälle, eli nyt oli aikaa.

Pian iranilainen mies tuli juttelemaan kanssani ja kutsui istumaan heidän kanssaan, hän oli matkalla äitinsä kanssa ja menossa etsimään Ankarasta töitä. Äiti kuori meille kurkkuja ja appelsiineja. Pian paikalle saapui heidän ystävänsä, myöskin äitinsä kanssa, tämäkin mies oli menossa työnhakuun. Iranilaiset eivät tarvi viisumia Turkkiin jonkin vanhan sopimuksen ansiosta, jonka solmivat Ataturk ja Persian kuningas. Rautatieasemalla tuli juteltua myös Iranin painonnostajien joukkueenjohtajan kanssa, joka oli myös jonkin Aasian liiton presidentti. Hän kertoi, että he ovat pian tulossa Eurooppaan kilpailuihin ja kirosi sitä kuinka vaikeaa Schengen alueelle on saada viisumi. Nyt mukana oli vain 2 urheilijaa, mutta yleensä he ovat liikkellä isommalla porukalla. Näistä Ankaran kisoista vain tuli ilmoitus liian myöhään, kuusi päivää sitten. Hän on itsekkin urheilija, mutta loukkaantumisen takia vain valkokaulushommissa tällä hetkellä, syksyllä hän yrittää osallistua Las Vegasin kisoihin, jos vain saa viisumin.

Juna lähti ajallaan ja minä jaoin hytin Iranin edustusjoukkueeseen kuuluvan potkunyrkkeilijän ja isän ja pojan kanssa, joista poika on valmistumassa hyvin arvosanoin iranilaisesta huippuyliopistosta ja on jo saanut paikan St. Lousilaisesta yliopistosta jenkeissä, jossa hänen on tarkoitus jatkaa opintojaan, kunhan vain saa hankittua opiskeluviisumin, mikä ei kuulemma ole kovin helppoa, eikä mitenkään varmaa saada. Pian miehet jotka tapasin rautatieasemalla, tulivat kutsumaan minut teelle heidän hyttiinsä.

Ensimmäinen mies ja hänen äitinsä.

Iranilainen juna oli oikein mukava ja ilta meni lähinnä Rezaan (opiskelija) kanssa jutellessa, Dereke (potkunyrkkeilijä) ei ikävä kyllä puhunut kovinkaan paljon englantia, mutta oli muuten oikein hyvä tyyppi ja hänen kautta tutustuin Mehdiin, joka tuntui hyvin saman henkiseltä kuin minä.

Aamulla heräsin, kun alettiin tarjoilla aamiaista, olin ostanut kupongin (8kT), joka kattoi kaikki ateriat Iranin puolella. Illalla saimme kebabbia ja lounaaksi kanaa, oikein hyvää sapuskaa, eikä mitään einestä.

Tabrizissa, jossa saimme ulkoilla sen jälkeen, kun passit ja laukut oli tarkistettu rajaa varten. Pelkäsin, että joudunko purkamaan koko rinkan, mutta virkailijan röngtenkatse skannasi loput, kunhan vain nostin muutaman päälimmäisen vaatteen rinkastani.

Iso suolajärvi, jossa näytti olevan paljon vähemmän vettä, kuin normaalisti, ensin en nähnyt vettä ollenkaan.

Tuukka vs. Dereke

Matsi ei onneksi toteudu. Dereke näytti videoita treeneistä ja nopeutta tuntu löytyvän, tavoitteena on päästä ammattilaiseksi UFC:hen tai vastaavaan.

Minä ja Rezaa rajalla. Ei mikään maailman vilkkain raja-asema, ainoastaan neljä junaa viikossa, jos ymmärsin oikein. Iranin puolella piti odottaa, sillä iranilainen perhe oli ymmärtänyt väärin ja luuli, että 19-vuotias tyttö voi edelleen matkustaa vanhempiensa passilla. Tyttö ei halunnut poistua junasta ja islamilaisten lakien takia miesvirkailijat eivät voineet koskea häneen, joten jostain piti kutsua naisvirkailija, tyttö kuitenkin poistui junasta vajaan puolen tunnin kuluttua omatoimisesti.

Turkin puolella kesti tietenkin jonkinaikaa, kun junalastillinen ihmisiä kävi hakemassa leimansa ja passit tarkistettiin elektronisesti. Minun lisäkseni junassa oli muutamia vanhempia ausseja. Enemmistö naisista luopui huivista rajan jälkeen.

Iranilainen juna jatkoi Van järven rantaan, jossa vaihdoimme laivaan. Tämä matka kesti 5-6 tuntia. Jotkut nukkuivat, mutta useimmat valvoivat, kuten minä. Laivan henkilökunta laittoi musiikkia soimaan ja osa tanssi, oikein hyvä meininki, minä istuin suurimman osan ajasta painonnostajien kanssa. Yhdessä vaiheessa menin laivan keulaan, johon rakennettiin toinen disco läppärillä ja pienillä kaijuttimilla, täällä oli enimmäkseen nuoria. Tanssilattian täyttivät suurimmaksi osaksi miehet, pari nuorta naistakin kävi toki hieman tanssimassa. Kysyin myöhemmin, että mikseivät he tanssineet enempää ja kuulin, että jotkut ajattelevat vanhanaikaisesti naisesta pahaa, jos hän tanssii näin, joten tällaisessa paikassa he eivät mielellään tanssi, omassa enemmän suljetussa porukassa asia on aivan toisin. Minutkin houkuteltiin tanssimaan, mutta enemmän pidin omista hyttibileistä seuraavana iltana, siinä omassa porukassa, joka muodostui matkan aikana ja mihin tutustuin Mehdin ja Derekin kautta.

Aamun sarastaessa saavuimme järven toiselle puolelle.

Turkin juna, pysähdyksillä katselin automaattia, mutten sellaista löytänyt, junassa kuitenkin kävivät dollarit 1,5 kurssilla.

Porukkamme oli suurimmaksi osaksi tässä, kaikki paitsi minä iranilaisia. Jonkun isoisä haettiin kuvaa varten toisesta hytistä. Perjantia oli oikein hauska, ravintolavaunussa opin iranilaisten suosiman korttipelin ja sain kovasti kehuja nopeasta oppimisesta. Pokeria pelasin ilman rahaa (muslimit eivät perinteisesti uhkapelaa) parin kaksinpelin verran, mutta voitettuani hyvin ison tasoeron takia molemmat (vastustaja ei luopunut kertaakaan) alettiin pelata iranilaista peliä. Ikävä kyllä meille ilmoitettiin myöhemmin, että koska emme tilaa mitään joudumme poistumaan, hytistä olimme lähteneet, että muissa hyteissä olevat eivät häiriinny vaan saavat nukkua rauhassa. Ymmärsin ensin väärin, että ruokaa ei enää saa ja syy miksi jouduimme lähtemään valkeni minulle vasta hytissä, kun Muhammed valitti nälkää, palasimmekin syömään hänen kanssaan. Turkin junassa ruoka oli kallista ja einestasoa.

Asia 100% Raw Power Lifting Federaation presidentti Arian Salarian poistumassa junasta Ankarassa, jonne jäivät myös kaikki hyttitoverini.

Ankaran asemalla kuvattiin jotin musiikkivideota.

Mehdi hankkiutui tietenkin yhteiskuvaan näyttelijän kanssa ja jutteli sen verran, että selvisi naisen isoisän olevan iranilainen.

Yön aikana tutuista nuorista useimmat olivat jääneet pois. Ainoastaan Minä, Mehdi, Muhammed ja Shirin olimme jäljellä ja menossa Istanbuliin. Lauantai menikin rauhallisesti Mehdin ja Muhammedin hytissä ja ravintolavaunussa. Turkki näytti olevan oikein kaunis maa. Ravintolassa yllätyin, kun kuulin muutamilta iranilaisilta hyväntahtoista Osama ja terroristiläppää huivini ja paitani takia, lähinnä kuitenkin kehuja, monet olivat kiinnostuneena lukemassa mitä paidassani lukee. Jotkin iranialaiset eivät pidä arabeista historian vuoksi. Suhde on alkanut vaikuttaa aika paljon samalta, kuin mikä venäläisillä ja suomalaisilla on.

Perillä Istanbulissa olimme hieman ennen yhtätoista ja ehdimme Euroopan puolelle menevään lauttaan. Shirin oli varannut Madrid hotellista huoneen valmiiksi ja me muut lähdimmekin saattamaan hänet sinne. Olin itse katsonut valmiiksi, että Soho hostelli voisi olla hyvä valinta, mutta kolmen hengen huone kustansi Madrid hotellissa vain 90L sisältäen aamiaisen, joten päätimme jakaa sen Mehdin ja Muhammedin kanssa, ettei hyvä porukka hajoa.

Huoneemme suihku tuntui kolmen päivän jälkeen oikein hyvältä, sillä kummassakaan junassa ei sellaista ollut.

1€=2,2L