Erta Ale - Laavajärvi

Minut tultiin noutamaan ensimmäisenä 8.45 hotellilta. Kyytiin poimittiin seuraavaksi saksalainen John ja autokuntamme täydentyi WorldSunin tomistolla itävaltalaisella Lisalla ja hänen veljellään. Matkaan lähti myös toinen autokunta, johon kuului kaksi brittipariskuntaa.

Ensimmäisellä pysähdyksellä.

Automme.

Kun päästiin syvemmälle afarialueelle, maasto muuttui tuliperäisen karuksi. Kolmannessa autossa matkasi oppaamme Gere ja kokki. Täältä jatkettiin pieneen kylään, jossa syötiin lounas ja hankittiin paikalliselta pääliköltä lupa jatkaa syvemmälle. Paikka oli yksi karuimmista, jossa olen koskaan ollut. Tuuli kovasti ja hiekka pölisi, lisäksi lämpötila lähenteli neljääkymppiä.

Vuohien koti. Viimeinen kyselee vieläkö sinne mahtuu, laumasta n. 15 oli jo viipottanut sisään.

Tie jota ajeltiin tunteja. Tavallisella henkilöautolla tänne ei ole asiaa.

Saavuttuamme Erta Alen perusleiriin Gere kävi morjestamassa sotilaita, jonka jälkeen saimme luvan astua autosta pihalle.

Levähdyspaikkamme. Gere kertoi, että syötyämme päivällisen, alamme kivuta vuorelle, noin seitsemän aikoihin.

Leirissä oli kameleita, jotka veisivät patjat, veden ja muut tarvikkeet huipulle. Itse tarvitsi kantaa vain henkilökohtaiset tavarat mitä yön aikana tarvitsee ja vettä vähintään kaksi pulloa nousua varten.

Päivällinen oli olosuhteisiin nähden hyvä, pastaa, salaatti ja leipää, lihaa ei reissulla tarjoiltu.

Pimeässä kipuaminen kesti vähän reilut kolme tuntia. Matkaa oli kymmenen kilometriä, mutta nousu oli loiva. Erta Alella on korkeutta vain 613 metriä. Minulla oli mukana kirkas otsalamppu, jolla oli hyvä bongailla otuksia. Nähtiin pari hiirtä ja useita skorppiooneja, jotka viipottivat lujaa karkuun. Gere kertoi, että käärmeitäkin täällä on, mutta niitä ei kukaan nähnyt.

Leiripaikasta näkyi komeasti kraaterin hehku ja täysikuu. Erta Ale on yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista ja lähes ainutlaatuinen laavajärvensä ansiosta. Viimeksi vuori purkautui vain kaksi kuukautta sitten. Kun vuori pulppuaa rauhallisesti yli (tulivuoreksi), sitä katsellaan täältä leiripaikasta, joka on hieman korkeammalla, kuin aktiivinen kraateri.

Nyt laavan pinta oli riittävän turvallisella tasolla, joten laskeuduimme alas kraaterille. Tuoreen laavakiven päällä oli tällaista lasikuidun tapaista nöyhtää. Kraateria lähestyttäessä tuli kävellä varovasti, sillä tuore laavakivi oli paikoin haurasta. Päästyämme reunalle Gere näytti kaikille missä tulee seistä, paikka kun ei ollut mikään maailman stabiilein. Lisa kertoi, että kun hänen ystävänsä oli käynyt täällä hän oli nähnyt, kuinka osa seinämästä romahti.

Gere kertoi muistaakseni, että kraaterin koko on 70mX100m. Siitä olen varma, että näky oli todella vaikuttava. Laava pulpahteli isosti, räiskyi ja valui takaisin maan sisään meistä katsottuna oikealta. Vasen puoli olikin paljon aktiivisempi ja aiheutti runsaasti Vau! huudahduksia.

Unelma laavan näkemisestä toteutui vihdoinkin ja aika huikealla tavalla. Gere oli kantanut porukallemme kaksi pulloa punkkua ja yhden pullon valkoviiniä. Jopa John, joka oli kertonut, ettei juo alkoholia päätti, että nyt hän tekee poikkeuksen. Siinä me sitten rivissä nautiskeltiin viiniä ja katseltiin luonnon voimaa. Ainoa epämiellyttävä asia olivat palokaasut, jotka ottivat henkeen. Tuuli vei suurimman osan ajasta ne pois, mutta välillä piti pidättää henkeä kun tuuli kääntyili.

Aikamme ihasteltua oli aika lähteä takaisin leiriin.

Majoitus oli miljoonan tähden hotellissa. Osa valitteli, että nukkui huonosti tai ei ollenkaan. Minä en herännyt edes aaseihin, jotka olivat ääntelyllään häirinneet monia. Uniaikaa annettiin vain nelisen tuntia, puoli viideltä lähdimme laskeutumaan takaisin perusleiriin.

Lähes koko paluumatka käveltiin laavakivien päällä.

Laavaan muodostuu ilmataskuja sen jäähtyessä.

Päästyämme takaisin perusleiriin syötiin aamiainen ja Gere kertoi, että ajamme lähes koko päivän suolajärvelle.

Saksalainen versio: http://www.world2travel.de/aumlthiopien/ein-blick-ins-erdinnere