Dzonguun

Gangtokista löytyi kivan näköinen kävelykatu. Muutenkin paikka vaikutti Nagalandin tapaan irtiotolta Intiaan. Intialaisia turisteja näkyi paljon.

Kävelykadulta löytyi baari, joten testasin paukun paikallista brandya ja rommia lämmikkeeksi, sillä lämmintä oli vain 15 astetta. Rommi oli oikein kivan makuinen, brandy ei niinkään (0,4€/60ml).

Aamulla kun kävin hotellin vieressä syömässä, näin jo lumihuippuisia vuoria. Toivottavasti sää pysyy näin selkeänä.

Sangdup tuli hakemaan minut vähän jälkeen yhdeksän ja lähdettiin matkaan. Lyhyen taksikyydin jälkeen vaihdettiin hänen pieneen Suzukiinsa. Kysäisin miksi tänne tarvii hommata niin paljon lupia? Minun mielestäni muutaman minuutin lupien hankkiminen vaikuttaa lähinnä turhalta byrokratialta. Kuulin, että Dzongdun alue on ollut lepchojen (alkuperäiskansa) yksityisaluetta jo kuninkaan ajoista lähtien. Myös intialaiset tarvitsevat luvan sinne ja ainoastaan lepchat voivat omistaa maata sieltä.

Tähän väliin on hyvä kertoa Sikkimin kuningaskunnasta. Se oli Nepalin ja Bhutanin kaltainen, mutta pienempi. Britit valloittivat sen 1800-luvulla, mutta jättivät sen tavallaan itsenäiseksi puskurivaltioksi Kiinan ja Intian väliin. Intian itsenäistyttyä 1947 Sikkim jäi edelleen itsenäiseksi, tietynlaisen YYA-sopimuksen varjolla. 1970-luvulla Sikkimissä oli levottomuuksia tiibetiläistä kuningasta vastaan. Tässä vaiheessa Intia aktivoitui alueen suhteen, sillä se pelkäsi alueen joutumista Kiinan valloittamaksi. 1975 järjestettiinkin kansanäänestys, jossa oli vaihtoehtona kuningaskuntana pysyminen tai Intiaan liittyminen. Intiaan liittyminen voitti ylivoimaisesti. Kysyin Sangdupilta mitä kuningasperheelle nykyään kuuluu. He asuvat Sikkimissä tavallisina kansalaisina, eikä heillä ole minkäänlaista poliittista valtaa.

Tashi näköalatasanteella. Taustalla Intian korkein ja maailman kolmanneksi korkein vuori Kangchenjunga 8586 metriä. Vuoteen 1852 asti Kangchenjungaa pidettin maailman korkeimpana vuorena. Jos kelit pysyvät tällaisena, näen tuon pian hieman lähempää.

Seitsemän tyttären vesiputous oli toinen matkan päänähtävyys. Paikasta löytyy seitsemän putousta, jotka eivät kaikki näkyneet tälle paikalle, siitä nimi.

Välillä tie oli näinkin hyvä, mutta varsinkin loppua kohden melko möykkyistä soratietä.

Tuonne jokilaaksoon oli autosta upeat jokimaisemat. Pyysinkin pysäyttämään auton tälle paikalle, mutta ikävä kyllä täältä maisema ei ollut niin hieno.

Pysähdyimme Manganissa poimimassa lupani. Periaatteessa tänne ei saisi ulkomaalainen matkustaa yksin.

Juoma maistuu täälläkin, joten jopa täältä vuoriston keskeltä löytyi kattavan näköinen viinakauppa.

Täältä ostettiin päivälliskala. 19€ päivämaksuni sisälsi yöpymisen lisäksi ruoat ja vähän juomiakin.

Täällä Dzongdun rajalla Sangdup sääti lupieni kanssa ja minä sain teekutsun vesivoimaloiden rakentajien pöytään. Myöhemmin kuulin Sangdupilta, että hänen mielestään vesivoimaloita alkaa alueella olla tarpeeksi, tuhoavat luontoa. Kerroin Kemijoesta, joka oli kerran pohjolan paras lohijoki.

Öttiäinen ja puusaniainen Sangdupin veljen asunnolla, jossa söimme lounaaksi nuudelisopat. Veli on munkki, toinen veli taas shamaani ja kolmas toimii viranomaisena lupavirastossa. Veljiä on vielä lisääkin, mutta heistä emme puhuneet sen enempää. Yhteensä sisaruksia oli 14, jokunen on jo kuollut.

Viimeisellä pätkällä jouduttiin välillä pysähtymään, sillä tietyöt olivat kesken.

Suzukia ei oltu välttämättä suunniteltu näille teille, jotka vertaantuivat lapin huonoinpiin teihin, mutta perille päästiin.

Maisema Lingthem Lyang homestayin edustalta oli sellainen, että täällä taidan viihtyä useamman päivän.

Huone oli perus,

Mutta ikkunasta oli hyvällä säällä näkymä Kangchenjungalle.