DMZ

DMZ eli Demilitarized zone eli sotilaallisesta materiaalista vapaa alue Pohjois- ja Etelä-Vietnamin raja-alueella. Tällä alueella käytiin kuitenkin Amerikan sodan suurimpia ja tärkeimpiä taisteluita.

Aamuyhdeksältä Binh otti minut vastaan hymyssäsuin ja sotilastervehdyksen kera, vastasin samoin. Lähtiessä minulla oli vain t-paita ja farkut, mutta pian pyysin häntä pysähtymään, lisäsin fleecetakin ja tuulen ja hieman vettä pitävän anorakin päälleni, skootterin kyydissä oli kylmä.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli tämä sotilashautasmaa, johon on haudattu sodan jälkeen sodassa kaatuneita Pohjois-Vietnamin sotilaita. Sodan aikana köyhällä pohjoisella ei ollu resursseja viedä kaatuneita kotikonnuille haudattavaksi, vaan heidät haudattiin sinne missä he kaatuivat, sodan jälkeen heidät kaivettiin ylös ja haudattiin DMZ:lle tai sen läheisyyteen näille sotilashautausmaille, joita on 72, tai oikeastaan vain heidän luunsa jotka putsattiin lihasta ja laitettiin pussiin ja kuljetettiin hautausmaalle. Hautasmaa on jaettu provinssien mukaan, jotta omaisien on helppo löytää läheisensä, tälle suurimmalle hautasmaalle on haudattu yli 10 000 kaatunutta. Etelä-Vietnamilla oli enemmän resursseja Yhdysvaltojen myötä, joten heidän omaisensa kuljetettiin kotiin haudattavaksi. Pääportin muistomerkin luona soitettiin musiikkia, kysyin Binhiltä mitä tämä on ja hän kertoi, että myöhemmin samana päivän paikalla vierailee tärkeitä poliittisia vaikuttajia ja kenraaleita Hanoista. Menossa oli siis soundcheck.

Jo ennen tätä paikka pysähdyimme tienhaaraan, josta lähti sateiden myötä (nyt on sadekausi täällä) mutainen tie jenkkien vanhalle tukikohdalle, mutta Binh kertoi, että siellä ei ole enää nykyään mitään (Olin kysynyt paikasta aiemmin). Pysähtyi kuitenkin ja jos olisin halunnut olisimme menneet myös tälle paikalle, mutta päätin, että jatkamme matkaa.

Seuraavaksi pysähdyimme tälle tärkeälle jenkkitukikohdalle, josta on jäljellä enää hyvin riisuttu tankki ja tuo taulu, joka kertoo hieman paikasta ja että se oli osa McNamara linjaa.

Tukikohtaa vastapäätä oli tämä sotilashautausmaa. Kysyin mitä nämä isot haudat ovat ja Binh kertoi, että joskus Vietnamin vapautusarmeijan (Pohjois-Vietnamin armeija) tunneli romahti ja kun sodan jälkeen vainajat kaivettiin ylös, ei heitä voitu enää tunnistaa, joten heidät haudattiin samaan hautaan. Tällä hautasmaalla oli myös hyvin paljon tuntemattomien sotilaiden hautoja, isolla hautasmaalla oli vain muutama. Tuntemattomia kaatuneita oli paljon, sillä Pohjois-Vietnamin armeija ei käyttänyt tunnuslevyjä, Etelä-Vietnamin armeijan jokaisella sotilaalla oli tunnuslevyt kaulassa ja kengässä. Pohjois-Vietnamin sotilaat eivät usein käyttäneet myöskään uniformuja, mikä vaikeutti sotilaiden erottamista siviileistä ja helpotti sissi-iskuja ja tiedustelua.

Jatkettuamme hieman matkaa oli mäen päällä tämä suuri muistomerkki paikalla, joka oli ollut PV:n tärkeä tiedustelupaikka, sillä mäeltä näkyi suoraan tukikohtaan. (melkoinen ero muistomerkkien koolla ja kunnossapidolla, riippuen siitä kumman puolen ne ovat)

Pohjois- ja Etelä-Vietnamin erottavalla rajajoella, takanani vanha sodanaikainen silta (en kysynyt, mutta todennäköisesti uudestaan rakennettu). Kuva Pohjois-Vietnamin puolelta.

Ranskalaisten 1953 rakentama bunkkeri.

Bunkkerin aukko oli taitavasti rakennettu siten, että taaempana sillalla olevien joukkojen on mahdotonta ampua bunkkeriin, kun sieltä tulitetaan kärkeä.

Rajamuseoon->

Joen eteläpuoli 1961, aika erikoisen näköinen tuo Etelä-Vietnamin lippu (punaisia raitoja keltaisella pohjalla)

Jokivarsi oli sodan aikana erittäin pommitettu paikka, kuten myös koko alue, myös Dong Ha, kertoi Binh, joka oli muuttanut lähempänä rajaa sijainneesta kylästään kaupunkiin 60-luvulla, Etelä-Vietnamin armeijaan hänen oli käsketty liittyä 1972. Koska hän ei ollut vapaaehtoinen, sodan jälkeen hänen täytyi vain ilmoittautua poliisiasemalle ja kertoa, että hänet oli pakotettu liittymään armeijaan täytettyään 17-vuotta, vaikeampaa oli niillä, jotka olivat liittyneet vapaaehtoisina. Kysyin millaista oli Dong Haissa sodan jälkeen ja hän kertoi, että vaikeaa, sillä pohjoisesta muuttaneet ajattelivat kaikkien Etelä-Vietnamilaisten pitävän amerikkalaisista.

Edessä rypälepommi ja sen takana vasemmalla napalmipommin perä. Seinällä kuvia jenkkien tuhoamasta koulusta, kirkosta ja muusta tavallisesta siviilirakennuksesta (museot ovat Vietnamissa hyvin puolueellisia).

Pudotetusta jenkkilentokoneesta tehdyt leikkauspöytä ja muuta käyttötavaraa.

Jenkkikypärä

Etelään suunnattu megafonirypäs.

Seuraavaksi kävimme syömässä riisikeitot ja juotiin mukillinen riisiviiniä (pontikkaa, jota Binh halusi minun maistavan, todennäköisesti ajatellen, etten ollut koskaan maistanut). Tämän jälkeen jatkoimme päivän kohokohtaan eli Vinh Mocin tunneleille.

Ennen tunneleita rakennettiin tällaisia katettuja juoksuhautoja, mutta niiden oltua täysin riittämättömiä pommituksissa kaivettiin tunnelit.

Tunnelissa. Useimmat tunneleista oli hieman levennetty ja korotettu turisteja varten, mutta tämä oli kuulemma alkuperäisessä koossa, ei niin ahdasta, kuin olin kuvitellut, kyykyssä pääsi hyvin liikkumaan.

Perhehuone, tällaisessa tilassa asui sodan aikan 6-7 ihmistä, tunneleissa myös syntyi 17 lasta. Tunneleista löytyi myös sairaalahuone, vessoja, asevarastoja, taukopaikkoja, kokoontumishuone, vartiopaikkoja, johtajan huone ja monta suuaukkoa.

Näitä monsterituhatjalkaisia oli paljon, yleensä katossa (jos joku tietää mikä tuo on niin voi kertoa), kysyin Binhiltä onko tuo otus myrkyllinen, hän ei tiennyt. Bongasin myös yhden ison hämähäkin. Käveltyämme tunnelit läpi menin vielä yksin hetkeksi takaisin ja istuin erääseen taukopaikkaan ja sammutin otsalamppuni, istuin pilkkopimeässä ja täydellisessä hiljaisuudessa, oli jännää. Kunnes tunnelista alkoi kuulua mölyä, laitoin otsalamppuni päälle mutta jäin istumaan, pian ohi kulki bussilastillinen porukkaa kovalla vauhdilla peräkanaa ilman omia lamppuja. Kuulin, että joku nainen sanoi ohitettuaan minut "That man is fuck up. Just sit there". En tiedä mutta pidin omasta kokemuksestani enemmän, kuin olisin pitänyt tästä ryhmärymistelystä, ehkä olen omituinen... Heidän mentyään ohi lähdin hetken päästä itsekkin kävelemään pois, vastaani tuli käytävällä ilmeisesti tunneleita näyttävä kehitysvammainen mies, joka mölisi, huitoi ja meni kovaa vauhtia ohitseni, Hän oli kulkenut myös bussiryhmän edellä ennen varsinaista opasta.

Löydettyäni Binhin ja juotuamme oluet lähdimme paluumatkalle kohti Dong Haita rannikkotietä pitkin.

Pysähdyimme tälle isolle uudelle hautausmaalle, joka on käytössä tälläkin hetkellä. Melkoisen komeita monumentteja, kysyin kuinka rikas täytyy olla, että voi rakentaa tuollaisen ison ja Binh vastasi, ettei tarvi olla rikas, vaan normaalitkin perheet/suvut voivat rakentaa ison, jos vain tarpeeksi moni haudataan samaan hautamonumenttiin yhteisellä päätöksellä. Köyhien yksittäiset haudat ovat samankokoisia kuin suomalaiset. Sanoinkin, että suomessa kaikille pystytetään vain pieni hautakivi. Binh kysyi, että siksikö, että ei ole tilaa? Selitin paljonko Suomessa on tilaa, mutta että kulttuuri on eri. Täällä on paljon porukkaa, joten hautojakin on tietenkin paljon, eikä pelkästään hautausmailla, vaan yksittäisiä tai pieniä ryppäitä keskellä metsää tai peltoa. Binh kysyi miten suomalaiset haudataan, kerroin, että polttohautaamalla tai kokonaisena arkussa, hän kertoi, että vietnamilaiset eivät pidä polttohautaamisesta, joskus saatta tapahtua, että polttohaudattu palaa omaisten uniin valittamaan kuumuutta ja kysyy miksi?

Jatkettuamme matkaa Binh kysyi haluanko maistaa jotain paikallista ruokaa, vastasin tietenkin kyllä. Menimmekin pieneen ravintolaan hänen alkuperäisessä kotikylässään ja hän tilasi minulle näitä hyvin pieniä simpukan asukkeja ja paistettuja riisipapereita, riisipaperista taitettiin pala ja kauhaistiin lihaa. Todella hyvää. Täältä jatkoimme Dong haihin jossa Binh halusi tarjota minulle muutaman oluen, sillä olin maksanut lounaan ja pari olutta tässä päivällispaikassa, joka oli lähellä Dong Haita. Juttelimme 4 oluen verran, kunnes lähdimme nukkumaan. Olimme jo aiemmin sopineet, että teemme myös toisen reissun ja Binh kysyikin minulta haluanko maistaa seuraavana päivänä kissaa?