Ucayalia pitkin Bretañaan

Edellisenä päivänä kuultiin, että laiva lähtisi yhdeltätoista aamulla, joten oltiin yhdeksän jälkeen laivassa. Ostettuamme liput meille kerrottiin, että laiva lähtisi jo kymmeneltä, eli vartin päästä. Juoksinkin äkkiä takaisin satamaan ja ostin 15 litraa vettä matkaa varten. Laiva lähti lopulta vasta puolen päivän jälkeen...

Laivasta löydettiin lisäksemme yksi eurooppalainen. Viriteltiinkin tämän sveitsiläisen viereen riippumattomme. Hänellä oli myös oma hytti, mikä on ihan järkevää varkaiden takia, kun matkustaa yksin. Hytti Iquitokseen oli maksanut 180s, me maksettiin 70s/hlö riippumattopaikoistamme Bretañaan. Liput sisältävät kolme ateriaa päivässä. Iquitokseen matka kestää arviolta 3vrk ja Bretañaan 2vrk.

Sveitsiläinen osoittautui oikein hyväksi hepuksi, joka oli matkustanut paljon Latinalaisessa-Amerikassa. Venezuelassa hänet oli kerran ryöstetty "hauskalla" tavalla. Venezuelassa on Argentiinan tapaan virallinen ja epävirallinen valuuttakurssi, sillä erolla, että Venezuelassa rahanvaihto pimeään kurssin hinnalla on laitonta ja asiaa valvotaan. Hän olikin mennyt pimeään rahanvaihtopaikkaan ja sopinut vaihdon ok kurssilla. Saatuaan dollarit vaihtaja oli kuitenkin sanonut, että niin joo sinä olet turisti, saat turistikurssin, eli puolet vähemmän. Sveitsiläinen ei ollut tähän suostunut, jolloin vaihtaja oli ilmoittanut, että sinut on sitten ryöstetty. Sveitsiläinen ei tätäkään tietenkään hyväksynyt, kunnes vaihtaja otti esille pistoolin, tässä vaiheessa puolet sovitusta kelpasi ja vaihtaja yllättäen myös antoi sen. Tämä oli ollut ainoa hänelle tapahtunut ryöstö vuosien saatossa.

Amazonian puu liikkuu.

Päivälliskellon soidessa ja väen kaivaessa kippoja, muistui ikävällä tavalla mieleeni, että tännehän piti olla omat kipot ja lusikat...

Jouluaterialle päästiin kuitenkin mekin, kun kaivoin itselleni astiaksi sukellusmaskikotelon ja askartelin Minnalle kipon vesipullosta, vesipullosta tein myös lusikantapaiset. Ruoaksi oli kananuudelisoppaa.

Aamulla pysähdyttiin johonkin kylään ennen aamiaista ja Minna löysi laivaan tulleiden kauppiaiden joukosta kiponmyyjän.

Joulupäivän kunniaksi saadun aamiaiskaakaon Minna saikin juotua huomattavasti mukavammasta kiposta, minä päätin pitäytyä maskikotelossa. Kaakaon kera oli panetonea.

Seuraavalla pysähdyksellä päätin käväistä rannassa, guaranaa kivempaa en löytänyt, sillä kylän keskus oli vähän liian kaukana, että siellä olisi uskaltanut lähteä käymään. Kapteeni oli kertonut kysyessäni, että pysähdytään puoleksi tunniksi, oikeasti pysähdys oli vain 15 minuuttia.

Tällainen oli laivan keittiö. Lippu ja kippo tuolle vanhemmalle miehelle, joka merkkasi aterian otetuksi ja antoi lipun takaisin. Hetken päästä kippo ilmestyi täytenä tuosta pienestä luukusta.

Tämä oli isoin öttiäinen joka laivasta löydettiin. Yleisesti ottaen öttiäiset eivät häirinneet, eivät juuri hyttysetkään, taisi tuulla tarpeeksi. Paikkamme olivat kyllä vähän huonossa paikassa, sillä käytävältä tuuli liikaakin, riippumattojemme päälle lensi sateella vettä.

Kaikki pysähdyspaikat eivät olleet suurensuuria, tällä keskiöisellä pysähdyksellä ei näkynyt valoja missään, kylä oli kai kauempana. Laivassakaan ei ollut, kuin tuollainen iso spotti, jota käytettiin aina välillä päällä, vilkaisten eteen ja sivuille.

Pesämme.

Korttia pelattiin hieman, johdan niukasti Perun mestaruusottelua. E-A mestaruusmitalin kaiverrutin Cuscossa. Sveitsiläiseltä lapset varastivat pienen rubikinkuution, kun hän antoi heidän leikkiä sillä, olivat omien sanojensa mukaan antaneet sen jo takaisin. Joku luultavimmin isompi rosvo oli varastanut hänen huolimattomasti hyttiin jätetyn puhelimensa ikkunan raosta hieman myöhemmin. Todella huonoa tuuria tai karma. Hän vähätteli varkauksien mahdollisuuksia, kun minä säkitin ja lukitsin rinkkojamme yhteen.

Näistä tarroista huolimatta roskiksetkin tyhjennettiin jokeen laivan henkilökunnan toimesta. Tyhjät pullomme päätettiin viedä itse rantaan, ehkä ne siellä päätyvät jonkinlaiseen kierrätykseen. Laivassa oli suihkuja ja vessoja, joiden jätteet todennäköisesti kiertävät suoraan jokeen, mistä vesi otettiinkin.

Pelastusliivikaappi oli tyhjä, muutamia roikkui riippumatonripustustangoissa.

Täältä laivan keulasta oli paras ihailla ohi lipuvaa vihreyttä.

Eläimiä ei näkynyt, joitain lintuja kyllä.

Sveitsiläinen kertoi, että vuosi sitten oli hänen elämänsä suuri jokiseikkailu. Nähtyään japanilaisten tulleen Iquitoseen itsetehdyllä paatilla meloen, hänen päähänsä jäi pyörimään idea omasta retkestä. Hän saikin kolme muuta innostumaan retkestä ja he rakennuttivat 200 dollarilla lehtikatoksellisen lautalautan. Porukka kuitenkin riitautui ja lopulta vain hän ja venäläinen tyttö meloivat Yurimaguasista Iquitosiin 20 päivässä. Tilaa oli kuulemma hyvin juuri kahdelle, joten lopulta oli ihan hyvä, etteivät muut lähteneet. Matka ei ollut niin rentoa lipumista, kuin he olivat ajatelleet, sillä koko ajan piti olla varuillaan isojen virrassa kelluneiden puiden varalta ja meloa siten ettei törmää niihin. Perille kuitenkin pääsivät rakastuneina ja muistavat matkan varmasti lopun elämänsä.

Me aloimme kolmantena päivänä viiden aikoihin tähyillä kovasti Bretañaa. Yhtäkkiä meille kuitenkin huudettiin alhaalta ja käskettiin mennä laivan pieneen veneeseen.

Missään ei näkynyt rakennuksia, pelkkää vihreää, kun me, yksi muu matkustaja ja kuski kaasutimme auringon laskiessa pois laivan luota kohti rantaa.