Big Corn

Little Cornilta lähdettiin kymmenen päivän jälkeen isolle Cornille. Majapaikaksi valittiin 15 dollarin huone Mayflower hotellista.

Kotiranta, aallot kuuluivat täälläkin huoneeseen. Kävin läheisen Waula Point niemen vesistä etsimässä vanhaa espanjalaista hylkyä. Laivasta pitäisi olla jäljellä muutama tykki ja ankkuri. En löytänyt laivaa ensimmäisellä yrittämällä ja kääntyessäni ympäri aallot ja virtaus olivat liian voimakkaita paluu-uinnille. Rantauduinkin vähän matkan päähän toiselle puolelle niemeä ja kävelin takaisin hotellille, pieni muistutus luonnon voimasta.

Aamulla lähdettiin saaren toiselle puolelle snorklaamaan. Oltiin onnekkaita sillä lentoja ei juuri nyt ollut lähtemässä tai laskeutumassa, joten pystyttiin ylittämään saarta halkova lentokenttä, eikä meidän tarvinnut lähteä kiertämään sitä.

Tämän Sally Peachie rannan piti olla paras snorklailuun. Mutta nähtyämme korkeat aallot luovuttiin snorklausideasta ja päätettiinkin kiertää saaren pohjoisosa ympäri.

Varokaa rapuja!

Ei ole bisnes kannattanut, auton takana oli pieni suljettu rantahotelli. Yllätyttiin kuinka vähän tämä saari on turistisoitunut. Siinä missä pienellä Cornilla oli enemmän turisteja, kuin paikallisia, tämä vaikutti enemmän paikallisten saarelta, jossa oli hieman turismia.

Hummeritacolounas. Oikein maukasta ja edullista pienen Cornin jälkeen (60c).

Muureissa, takseissa ja talojen seinillä oli muistutuksia siitä, kuka on saaren herra.

Täällä ja pienellä Cornilla on paljon ilmeisesti suojeltuja soita. Vähän väliä näkyi kylttejä mikä suo on kyseessä ja kuinka iso se on. Yksi virallinen iso kytti nätiin, jossa ilmoitettiin, että paikalla oleva suo on 0,04 hehtaarin kokoinen, eli kyseessä oli pieni rapakko kyltin takana. Olisi mielenkiintoista tietää oliko kyse mielenilmauksesta vai vitsistä.

Palattuamme hotellille Minna katseli lähestyvää liskoa ja ihmetteli mikseivät mateliat voi jättää häntä rauhaan.

Ei ollut kaukana ettei lähdetty jo ensimmäisen päivän jälkeen pikku Cornin rantamökistämme tämän kaverin luikerreltua mökin ohi rantaan.

Kahden Big Corn yön jälkeen lähdettiin saarilta tällä rahtilaivalla (200c/hlö), jonka piti lähteä kymmeneltä aamulla, mutta matkaan päästiin vasta puoli kolmen aikoihin, verkkaisen purkamisen ja lastaamisen jälkeen. Odotellessa nähtiin, kuinka viereiseen veneeseen iski poliisipartio ja vei yhden miehen raudoissa pois. Miksi? Sitä ei saatu tietää.

Asennettuamme riippumatot oli paljon rennompi odotella ja matkakin meni näissä rennosti. Vähän piti pitää reunasta kiinni välillä, ettei liikaa törmäilty laivan keinuessa. Yksi delffiini nähtiin matkalla.

Illalla oltiin perillä El Bluffissa ja etsittiin hotelli jossa yövyttiin. Aamulla matka jatkui Bluefieldsiin, jossa Pearl Lagooniin menevä vene oli täynnä. Piti siis tappaa muutama tunti seuraavaa odotellessa. Aamiaisen jälkeen päätin tutustua paikalliseen museoon.

Tämä rannikko on ollut englantilaisten hallussa Belizen tapaan ja väki puhuu englantia. Alueella on autonomia, eikä itsenäisyyspuheita käsittääkseni ole tällä hetkellä, toisin kuin kuulemma Hondurasin pohjoisrannikolla ja saarilla.

Ennen vuotta 1988 Bluefields oli nätti kaupunki vanhoine rakennuksineen.

Juana Hurrikaani kuitenkin tuhosi lähes kaiken ja nykyään kaupunki on melko ruma. Miksei nykyään voida rakentaa juuri mihinkään enää mitään kaunista? Kustannustehokkuus on kai oikea vastaus.

Kustannuksista puheen ollen, ei ole tämä euron alamäki hyväksi reissaajille. Voisiko sitä oravanpyörää polkea vähän lujempaa?

Lopulta päästiin vauhdikkaalle matkalle Pearl Lagoonille. Vieressämme oli 68-vuotias kalifornialainen, joka oli elellyt tällä alueella vuoden ja käynyt viimeksi jenkeissä reilut viisi vuotta sitten. Tuntui, että mies on yksi harvoista alkuperäisistä hipeistä, joita kapitalismi ei ole imaissut, eivätkä huumeet tappaneet. Erittäin mukava ja fiksu heppu. Kritisoi länsimaisessa yhteiskunnassa mm. sitä, ettei meiltä enää löydy agrikulttuuria, vaan vain agribisnestä. Nykyään hän oleskelee Kakabilassa, jossa edelleen on agrikulttuuria ja lehmät juoksevat vapaana.