Aamulla kävin saattelemassa Inkan ja Minnan lentokentälle. Inkan mielestä parasta Malesiassa oli ollut jäätelö. Malesia on helppo, moderni ja turvallinen kohde, ehkä liiankin, eikä siksi ole koskaan noussut seikkailusuosikikseni, joten nyt päätin vaihtaa Kalimantanin puolelle.
Pakkaamisen jälkeen kävelin Indonesian lähetystölle ja toivoin, että viisumi on myönnetty. Hakemusta varten piti ostaa turhanpäiväinen bussilippu Pontianakiin (18€), vaativat siis menolipun, mutteivat paluulippua ja toi oli ainut kansainvälinen reitti mille myytiin lippuja. Hassua, mutta parempi näin. Lisäksi piti täyttää kaavake, todistaa varattu majoitus ensimmäiseksi yöksi, todistaa, että tililtä löytyy ainakin tuhat euroa, näyttää koronarokotustodistus ja vakuutustodistus. Niin ja tietenkin maksaa 100€.
Leiman mukaan viisumi oli ollut valmis jo samana päivänä, kun laitoin hakemuksen vireille. Nyt ei tarvi pyrokratiasta huolehtia pariin kuukauteen.
Rinkka selkään ja grabilla linja-autoasemalle. En käyttänyt seuraavalle päivälle ostamaani bussilippua, vaan ostin lipun Lubok Antun risteykseen, sieltä pitäisi saada jatkokyyti.
Malesiassa bussit ovat erittäin viihtyisiä. Matkalla luin, että Gunung Gadingin kansallispuistossa uusi rafflesia oli puhjennut kukkaan. Jos uutinen olisi tullut pari tuntia aiemmin, olisin käynyt katsomassa tuota harvinaista raadolta haisevaa maailman suurinta kukkaa, joka kasvaa 5 vuotta ja kukkii vain n. 5 päivää.
Bussi pysähtyi Jelukongissa, joka oli lippuuni merkitty määränpää. Kävinkin rahastajalta kysymässä jäänkö täällä pois, hän sanoi, että pääsen risteykseen saakka. Tässä vaiheessa kuski kiinnostui ja kysyi, että kai minulla on kyyti eteenpäin järjestetty vai ajattelinko peukku pystyssä seisoa tien reunassa? Matkaa on kuitenkin vielä yli 50 kilometriä risteyksestä. Kerroin toivoneeni ja ymmärtäneeni, että täältä olisi joku julkinen kyyti kylään, mutta peukulla kai sitten. Hän kysyi haluanko, että hän koittaa järjestää kyydin. Sopi mainiosti ja hyppäsin paikallisen miehen kyytiin, hän heittäisi minut 16 eurolla Lubok Antuun.
Puolessa välissä mies näytti longhousen, jossa hän asuu. Näytti rivitalolta. Kulttuuri elää ja muuttuu. Miehen kylä oli perustettu palmuöljytehtaan viereen, jossa hänkin työskenteli.
Lubok Antussa mies näytti minulle kaupungin ainoa hotellin, vähän harkitsin, että lähtisin vielä rajalle, netin mukaan se oli auki, mutta miehen mukaan varmaankin kiinni. Mitään kyytejä ei ollut ensivilkaisun perusteella tarjolla, joten kirjauduin hotelliin.
ja nuudeliannos erinomainen
Seuraavana aamuna lähdin yhdeksän maissa ulos, melko vähäpuheisen respan äijän mukaan voisin ehkä saada mopopojilta kyydin 7 kilometrin päässä olevalle rajalle.
Aamulla ei kuitenkaan mopopoikia näkynyt, eikä kylässä kuulemma ole taksejakaan, eikä mitään muutakaan julkista liikennettä. Malesia on jo sen verran varakas maa, että kaikilla on omat kulkuneuvot ja landella ei enää julkinen toimi, mietiskelin.
Asetuin tienvarteen ja pian paikalle ajoi mies rämällä corollalla, hän voisi heittää minut rajalle 11 eurolla. Vähän oli tyyristä, mutta otin tarjouksen vastaan. Mies oli metsuri ja oli ollut kaatamassa Brasilian Amazoniakin pari vuotta, kuulemma vaarallista hommaa mustien miesten takia. Taisi tarkoittaa alkuperäisasukkaita.
Matkalla Kuchingin bussiasemalta soitettiin, ja kyseltiin, että missä oikein olen. Kerroin, että en ole tulossa ja perun matkan, välittävää palvelua. Olin yrittänyt pikaisesti jo linja-autoasemalla perua maksetun lipun, mutteivat myyjät oikein ymmärtäneet mitä haluan tehdä.
Rajalla malesian rajaviranomaiset katsoivat minua vähän hämillään ja kysyivät mihin olen oikein matkalla. No Indonesiaan.. Kyseltyään puhunko indonesiaa, he löivät poistumisleiman passiini ja toivottivat onnea.
Ei kenenkään maalla malesialaiset sotilaat pysäyttivät minut ja kyselivät suurella mielenkiinnolla kuka oikein olin, mistä kotoisin ja mitä ihmettä teen täällä? He eivät olleet koskaan aiemmin nähneet kuin indonesialaisia ja malesialaisia tällä raja-asemalla ja nyt paikalle tallustaa suomalainen rinkka selässä. Turistiin tovi ja otettiin selfiet, siis he ottivat, minulta sellainen kiellettiin, oltiinhan rajavyöhykkeellä.
Seuraavaksi astuin Indonesian prameaan raja-asemaan. Passintarkastuksessa kesti ja passiani tutki useampikin mies. Missään vaiheessa ei ollut epäilystä, etten pääsisi yli, olihan minulla voimassa oleva viisumi ja rokotukset otettuna. Enemmän näytti siltä, ettei kukaan ollut ihan varma miten länkkärin kohdalla kuuluu toimia, tulikohan torkuttua sillä "turhalla" kurssilla?
Lopulta 2kk tarra liimattiin passiin ja seuraavaksi tavarani läpivalaistiin. Sitten alkoikin melkonen matkatavaroiden tonkiminen neljän agentin toimesta. Asia ilmoitettiin monta kertaa selväksi ja sitten keksittiin jotain lisätutkimista ja samalla kyseltiin kaikenlaista. Esimerkiksi miksen mene Balille, kuten muutkin, miksi minulla on räpylät mukana, mitä teen työkseni, ainakin kahteen kertaan enkö todella tunne ketään Kalimantanilta yms. Hiljainen raja-asema ja länkkäri. En usko, että he epäilivät minua mistään, enemmän tuntui, etteivät halunneet päästää päivän piristystä lähtemään. Käytiin jopa takahuoneessa tekemässä ruumiintarkastus, vähän pelkäsin, että kohta pyydetään risumaankin, mutta ei sentään.
Hetken käveltyäni asemalta pois yksi agenttipojista ajoi viereen mopolla ja kysyi haluanko kyydin ison tien risteykseen vajaan kilometrin päähän, hän oli menossa konttorille. Risteyksestä pestasin reilulla eurolla kuskiksi mopoaan pesseen pojan.
Kolmen kilometrin päässä oli kylä nimeltä Badau, jossa piti käsittääkseni olla bussiasema ja hotelli.
2 kommenttia:
Lepposaa menoa! Vähä niinkö vanhan ajan Lapissa, aika kauan sitten. Asiat kyllä hoituu ajallaan.
Kyllä näin on, asioilla on tapana järjestyä.
Lähetä kommentti