Villarrica

Argentiinalla ja Paraguaylla ei ole siltayhteyttä täällä lähellä Iguazua, joten otettiin bussi joka meni Brasilian kautta (30p). Argentiinan puolella piti hakea poistumisleima, mutta Brasilian puolella ei käyty hakemassa leimoja, bussi ei edes pysähtynyt rajakopeilla. Paraguayn raja-asemastakin bussi painoi ohi ja minä jo huolestuin, että jääkö meillä leimat saamatta. Juuri kun olin matkalla kuskilta tätä kysymään bussi pysähtyi ja suurin osa ihmisistä poistui bussista. Kysyessäni mistä saan leiman kuski kehotti ottamaan rinkat kantoon ja kävelemään n. 100 metriä takaisin rajaasemalle. Ei mikään hirveän tarkka kontrolli... Muistan tavanneeni joskus vuosia sitten jenkin joka oli matkustanut melkein koko mantereen läpi ilman leimoja ja viisumeja. Tämä siksi, että jenkeiltä lähes joka maa vaatii vähintään sadan dollarin viisumimaksun. Eurooppalaiset selviävät ilmaisilla leimoilla.

Leimat saatuamme selvitin navigaattorin ja kartan avulla millainen matka bussiasemalle on. Pari kilsaa, joten ihan käveltävissä. Matkalla käytiin automaatilla, rahan hankkiminen on mukavan helppoa Argentiinan jälkeen.

Ciudad de Este oli yksi valtava markkina-alue. brasilialaiset käyvät täällä paljon ostoksilla alhaisten verojen ja muutenkin edullisten hintojen vuoksi. Täällä on myös paljon hämärää toimintaa, esimerkiksi maailman suurin varastettujen autojen kauppapaikka.

Heti huomion, että ihmiset näyttävät enemmän "etelä-amerikkalaisilta", kuin Argentiinassa, jossa ihmiset olivat vaaleampia ja enemmän etelä-eurooppalaisten näköisiä. Tämä johtunee siitä, että Uruguay ja Argentiina hoitivat intiaaniongelman jo 1800-luvulla tappamalla kaikki. Uruguayssa 95 prosenttia väestöstä on etnisesti eurooppalaisia. Paraguayssa alkuperäisväestöä on jäänyt henkiin, vaikka heitä onkin kastamattomina kohdeltu, kuin eläimiä pitkälle 1900-luvulle. Aseitten määrä kasvoi myös, vähän joka ovella oli vartija pumppuhaulikon kanssa, Argentiinassa aseita ei juurikaan näkynyt.

Bussiasema oli paljon kauempana, kuin mitä footprintin kartta väitti, perille kuitenkin päästiin ja saatiin liput Villarrican bussiin (40kG). Valuutta täällä on guarani ja kurssi n.5700. Otan siis hinnoissa taas käyttöön tuon tuhatta tarkoittavan k:n.

Bussia jouduttiin odottamaan vajaa tunti ja se näytti tältä. Nyt alkaa tuntua taas reissaamiselta, kun bussitkaan eivät ole enää mallia luksus. Matkalla vaihteet eivät välillä menneet päälle, jolloin rahastaja suhautteli jotain luukussa joka aukesi kojelaudasta ja vaihteet taas toimivat. Koitin kovasti miettiä mitä ihmettä hän teki, lisäsi painetta, vai ilmasi, ei tietoa. Pieni letku miehellä oli kädessä, letku tuli jostain ja pilvi jotain suihkahti luukusta kun hän painoi letkun sinne, jos joku osaa sanoa mikä oli operaatio niin kuulen mielelläni.

Villarricassa oltiin viitisen tuntia myöhemmin ja satoi. Bussi jätti meidät kaupungin rajalle, josta lähdettiin kävelemään kohti keskustaa, kaupunki ei ole kovin iso. Sade ei ollut kova, joten jätettiin käymättä ensimmäisissä hotelleissa ja lähempänä keskustaa hotelleja ei enää juuri näkynyt ja sade yltyi. Lopulta päästiin aika märkinä footprintin mainitsemalle Guaira hotellille. Huoneen hinta oli 80kG, mikä tuntui liialta, joten lähdettiin etsimään seuraavaa hotellia. Ukkonen kuitenkin jyrähteli ja sade ei ainakaan vähentynyt, joten palattiin Guairaan ja otettiin huone, oltiin aivan läpimärkiä.

Lämmikkeeksi kävin hakemassa paikallista konjakkia vajaan litran putelin 6,5 tonnilla, eli reilulla eurolla. Paikallista viiniä olisin halunnut maistaa, mutta kaupassa oli vain ulkolaisia. Ihan konjamiinille tuo ei maistunut mutta maku menetteli.

Samassa supermarketissa oli tämmönen vähän hauen näkönen fisu.

Illalla sateen lakattua käytiin vähän kyselemässä muista hotelleista hintoja, mutta 80kG kahdelta henkilöltä oli vakio. Yhdessä kyseltiin pienempää huonetta, jolloin nainen sanoi, että kyllä heillä on mutta hinta on sama, koska teitä on kaksi. Ilmeisesti hinta siis määräytyy enemmän henkilöluvun kuin huoneen mukaan. Ajateltiin jo seuraavana päivänä jatkaa matkaa, sillä kaupunki ei vaikuttanut kovin kiehtovalta.

Löysin kuitenkin wikitravelista tiedon, että lähellä olisi Nueva Australia, eli maailman ensimmäinen yritys Marxin opeilla toimivasta yhteisöstä, joka perustettiin 1883 ja joka lopulta on muuttunut tavalliseksi pieneksi kyläksi. Jäätiin siis tämän ja vaatteitten kuivattelun takia toiseksi yöksi. Museossa kuitenkin selvisi, että tämä kylä on paljon pohjoisemmassa, lähellä Coronel Oviedoa.

Kaupungissa riitti kuitenkin katseltavaa päiväksi. Alun perin oltiin tultu tänne nimenomaan katselemaan Argentiinan pääkaupungin ja turistirysän jälkeen vähän tavallistakin elämää normaalissa kaupungissa. Hintataso tuntuu olevan hieman Argentiinaa korkeampi, mutta ei paljoa.

Kaupungin ykkösnähtävyys, vanha kirkko.

Täällä on rakennuksia myös kolmen valtion liiton ajoilta. Tämä liitto syntyi Argentiinan, Brasilian ja Uruguayn välille 1865, kun Lopez toinen uskoi olevansa Etelä-Amerikan Napoleon ja hyökkäsi Brasiliaan. Argentiina ei tukenut Lopezia, joten Paraguay julisti sodan myös sille. Sotaa kesti vuoteen 1870 saakka, eli kunnes Lopez kuoli. Sotaa ennen Paraguayn asukasluku oli ollut 600 000. Vain 220 000 selvisi sodasta, näistä 28 000 miespuolisia, lähinnä vanhoja ja hyvin nuoria.

Tästä 60 vuotta ja Paraguay oli kasvattanut uuden sukupolven miehiä ja soti vuorostaan Boliviaa vastaan Chacon alueesta, tällä kertaa kuoli kolmessa vuodessa 100 000 paraguaylaista. Myös tämän jälkeen on ollut diktaattorejen aikaa lähes nykypäivään saakka. Melkoinen historia tällä pienellä maalla. Natseja pakeni tänne paljon toisen maailmansodan jälkeen, mutta heistä lisää vähän myöhemmin.

Paikallinen lehti piti ostaa (3kG), kun siinä puhuttiin Pantanalista ja kuolleista turisteista. Minna selvitti sanakirjan kanssa, että Paraguayn ja Brasilian rajalla vene oli uponnut ja puolet matkustajista (13) ja kapteeni oli kuollut. Valitettava onnettomuus siis eikä mitään mistä pitäisi huolestua. Lehti oli täynnä ruumiiden kuvia ja puolialastomia naisia lähinnä päiväkahvi-ilmoituksissa. Hyvin erilaista, kuin länsimainen journalismi, jossa ei yleensä näytetä ruumiita.

Lounasaika. Minun kana-ateriani oli ihan ok, mutta Minnan kalakeitto kuulemma kolmanneksi parasta ruokaa mitä hän on tällä reissulla saanut. Koko kattaus 30kG.

Paragualainen juoma terere (5kG). Tuo kuppi on melkein täynnä kuivaa paikallista teetä eli yerba matea. Kannuun on laitettu vettä, jäätä ja survottuja yrttejä. Maten sekaan sitten kaadellaan kannusta nestettä ja juoma imetään kupista tuon pillin avulla, jossa on toisessa päässä suodatin. Aluksi aika vahvaa, mutta maku parani loppua kohden. Join n. puoli kannua eli kymmenkunta kupillista. Virkistävää ja paljon parempi vaihtoehto kadunvarrella istuskeluun, kuin vaikkapa olut. Tästä on kuuma versio eli yerba mate tee, jota juodaan Paraguayn lisäksi Argentiinassa.

Jalkakipu jäi Argentiinaan ja hyvä niin aloin jo huolestua, että pitääkö tuota jalkaa lähteä näyttämään lääkärille.