El Salvadorin sisällissota

Perquin oli sissiliikkeen (FMLN) pääkaupunki, sisällisodan (1979-1992) aikana, joten tultiin tänne sotahistorian takia. Heti ensimmäisenä päivänä lähdettiin käymään paikallisessa sissimuseossa (1,5$/hlö).

Ensimmäisessä huoneessa oli tarinaa niistä jotka kuolivat sodan aikana. Museossa oli entinen sissi kertomassa sodasta ja museosta, mutta mies ei puhunut yhtä eleikkäästi ja yksinkertaisesti, kuten Leonissa, joten Minna ei oikein ymmärtänyt. Myös salvadorin espanjan aksentti on erilainen, joten Minna ei ole siihen vielä tottunut yhtä hyvin, kuin nicaragualaiseen.

Pitää kuitenkin kertoa tuosta kuvan arkkipiispasta Oscar Romerosta. Hän alkoi toimia väkivaltaa vastaan saatuaan nimityksen arkkipiispaksi 1977, nähtyään niin paljon kärsimystä. Diktatuurihallinto tappoi myös pappeja ja Romeron ystäviä mikäli nämä puhuivat hallintoa vastaan, tuohon aikaan kuolemanpartiot tappoivat päivittäin toisinajattelijoita. Romero ei pelännyt kuolemaa ja hänen puolellaan oli julkisuus, hän oli supersuosittu Salvadorissa ja ulkomailla. Näin kirjoittaa myös Rauli Virtanen, jonka 1979 julkaistu kirja Latinalaisesta Amerikasta minulla on mukana. Romerolle ehdoteltiin jopa Nobelia.

Kuitenkin myös hänet tapettiin kesken messun 1980 maaliskuussa, mitä ilmeisimmin hallinnon kuolemanpartion toimesta, tekijöitä ei koskaan saatu kiinni. Romeron hautajaisiin osallistui yli 250 000 ihmistä ympäri maailmaa. Hautajaiset muuttuivat mielenosoitukseksi lähellä katedraalia ja hallinnon joukot vastasivat savupommeihin luodeilla, 30-50 ihmistä kuoli ja kuvat levisivät ympäri maailmaa. Tämä oli yksi isoista sysäyksistä kohti täyttä sisällissotaa.

Seuraavassa huoneessa oli sodanvastaisia julisteita ympäri maailmaa. Yhdyvallat tuki vahvasti diktatuuria, sillä se piti etujensa mukaisena, etteivät vasemmistosissit pääse valtaan, kuten kävi Nicaraguassa. Yhdysvallat tuki diktatuurin sotaponnisteluja 1,5 miljoonalla dollarilla päivässä, tästä suuri osa meni kenraalien taskuun.

Aluksi Nicaraguan valtaan päässeet Sandinistat tukivat Salvadorin sissejä, mutta heidän oli vetäydyttävä oman contrasotansa takia.

Museossa esiteltiin myös sissien aseistusta, suurin osa oli saatu sotasaaliiksi hallinnon joukoilta. Kuvassa myös oppaamme.

Myös tässä museossa korostettiin naisten tärkeää asemaa sodassa.

70 millinen tykki pihalla. Tämä kyseinen ase on taistellut ensin Vietnamissa, josta se toimitettiin Nicaraguaan. Vallankumouksen onnistuttua, ase matkasi salvadorin sisseille ja päätyi lopulta tähän museoon. Pihalla oli myös yhdysvaltalaisen helikopterin jäänteitä, jonka sissit olivat ampuneet alas.

Radio Venceremoksen alkuperäistä laitteistoa. Tämä radiokanava oli sissien tärkeä tiedonjakokanava.

Museon takana oli sissileirin kopio tai alkuperäinen sellainen, johon käytiin pikaisesti tutustumassa. Museo suljettiin meidän lähdettyä, eikä tälläkään alueella ollut enää ketään.

Museolta lähdettyämme alettiin selvittää löytäisimmekö englanninkieleisen oppaan. Majapaikkamme naisen ystävä olisi lähtenyt päiväksi mukaamme 15 dollarilla, mutta hän ei puhunut, kuin espanjaa. Nainen ei ollut varma onko kylässä ketään englanninkielistä opasta, mutta lupasi selvittää asiaa. Minä menin nettiin tekemään samaa. Löysinkin tripadvisorin kommenteista kehuja Rafael Rivasista, jonka pitäisi puhua englantia. Kehuissa oli mukana numero, johon koitin soittaa, mutta jostain syystä en saanut yhteyttä. Mentiin kysymään tunteeko paikkamme nainen Rafaelin, johon hän vastasi, että toki, Rafael tosiaan puhuu englantia. Annoin naiselle numeron, jota hänellä ei ennestään ollut ja hän soitti. Nainen sai Rafaelin kiinni ja sovittiin, että hän tulee seuraavana aamuna seitsemältä ja vie meidät kierrokselle (25$).

Kierros alkoi El Mozotesta, johon päästiin kahdella lyhyellä bussimatkalla.

Niiden yli kahdeksansadan hauta, jotka tapettiin täällä.

Atlacatl pataljoona, joka oli koulutettu U.S. Army's School of the Americasissa, tappoi lähes kaikki tämän kylän asukkaat 11.12.1981. Sotilaat erottelivat kyläläiset, pikkulapset, vanhat miehet ja naispuoliset eri ryhmiin. Naiset tapettiin viimeisenä, sillä heidät raiskattiin ensin, jopa 10-vuotiaat tytöt. Vain yksi kylässä ollut nainen selvisi, Rufina Amaya. Sotilas oli riistänyt häneltä vauvan, heittänyt tämän ilmaan ja vastaanottanut puukolla. Rufina oli alkanut itkeä hervottomasti, joten sotilas ei ollut enää kiinnittänyt häneen huomiota. Rufina jäi täten jälkeen ryhmästä, piiloutui, kuunteli, kuinka muut tapettiin ja hänen lapsensa huusivat äitiään. Sotilaiden lähdettyä Rufina pakeni Hondurakseen ja selvisi sodasta hengissä. Kuoltuaan 2007 Rufina haudattiin samaan hautaan tapettujen kyläläisten kanssa.

Tämä ei ollut ainoa Atlacatl pataljoonan tai muiden hallinnon joukkojen tekemä joukkomurha, mutta se oli suurin, muut kylät olivat pienempiä.

Kylä oli suurimmaksi osaksi jälleenrakennettu, joten sodan merkkejä ei ole enää paljoa jäljellä. Tässä vanhassa rauniossa näkyi selvästi luodinreiät. Kuvassa myös oppaamme Rafael, joka itsekkin taisteli kymmenen vuotta sissien riveissä näissä maisemissa karattuaan armeijasta, johon hänet oli pakotettu. Kysyin Rafaelilta miksi sota loppui. Hän kertoi, että Yhdysvallat veti päivittäisen apunsa pois kenraaleilta 1989. Samoihin aikoihin myös Berliinin muuri ja Neuvostoliitto romahtivat, joten sisseillekkään ei tullut enää tukea. Kaikki olivat myös väsyneitä sotimiseen, joten päätettiin lopettaa. Sota vaati Rafaelin mukaan 150 000 uhria. Sittemmin molemmat puolet ovat jatkaneet demokraattisemmassa siviilihallinnossa.

Uusi Dios es Amor muistomerkki hieman kylän ulkopuolella. Muistomerkin ovat rahoittaneet rikkaat saksansalvadorilaiset, jotka lähtivät Eurooppaan jo ennen sotaa. Muistomerkissä on Gandhin, Äiti Teresan, Jeesuksen, San Juan Pablo toisen ja Martin Luther Kingin patsaat. Viereisellä kukkulalla on Oscar Romeron patsas, hänet julistetaan pyhimykseksi Rafaelin mukaan tänä kesänä.

Tästä oltaisiin voitu jatkaa joelle, mutta siellä ei olisi mitään historiallista ollut, vaan ainoastaan uimapaikka, joten päätettiin skipata se. Muutaman kilometrin päässä olisi ollut ensimmäisen sissileirin paikka, mutta Rafael kertoi, että se on sen verran syrjässä, ettei sinne uskalla kolmestaan lähteä.

Matkattiin sen sijaan takaisin Perquiniin ja kiivettiin kylän viereiselle mäelle, jossa oli vanhoja pommisuojia, kylää pommitettiin sodan aikana armottomasti ja täällä vierailivat myös hallinnon patalioonat säännöllisesti.

Pieni sotilasteltta, tällaisessa saattoi majoittua sissipariskunta.

Sissien sotilassairaala. Sissien joukoissa työskenteli paljon ulkomaalaisia lääkäreitä. Rafael muisti (ja minä nyt) belgialaisen, saksalaisia ja yhdysvaltalaisen. Huhut kuubalaisista ja neuvostoliittolaisista ei pitäneet paikkaansa, he olisivat kyllä olleet tervetulleita, mutta eivät uskaltaneet tulla teloituksen pelossa.

Mäen päällä oli helikopterikenttä. Sodan aikana väitettiin, että kuubalaiset toimittivat helikoptereilla apua sisseille, mutta oikeasti vain hallinnon joukot laskeutuivat tänne. Nykyään aukio toimii leiripaikkana.

Perquin kylä. Täällä on paljon havupuita ja Rafael kertoi, että neulasten tyviä syötiin sodan aikana kovaan nälkään. Mastoin, eikä se pahalle maistunut. Myös yhtä ennestään tuntematonta marjaa maistoin, maku oli tuttu jostain mehusta. Puolen päivän aikoihin kiitettiin Rafaelia, päivä oli ollut hyvä, eikä sitä ollut tarpeen väkisin jatkaa nähtyämme kaiken mitä haluttiin nähdä, vaikka koko päivästä oltiinkin sovittu. Tätä piti vähän selitellä majapaikkamme naiselle, joka ihmetteli miksi emme olleet käyneet joella ja olimme niin nopeasti takaisin. Kuultiin hieman naisenkin historiaa, hän on nyt 84-vuotias ja kiersi sodan ajan Euroopassa puhumassa rauhasta. Jos joku tulee tänne, niin Rafaelin numero on 7901 2840.