Matka Hondurasiin

Honduras ja El Salvador sotivat viisipäiväisen jalkapallosodan 1969. Ei sota varsinaisesti jalkapallosta johtunut, vaan salvadorilaisten huonosta kohtelusta Honduraksessa. Kuitenkin MM-karsintaottelu ja sitä seuranneet mellakat olivat se kipinä, joka tarvittiin sodan syttymiseen. Tästä sain idean lähteä katsomaan pitkästä aikaa jalkapalloa. Santa Anassa ei pelattu, mutta vähän pohjoisempana on Metapán, jonka hallitseva Salvadorin mestari kohtaisi lauantaina San Juan Opicon joukkueen.

Metapán oli kätevästi matkamme varrella, joten pakattiin lauantai-aamuna rinkat ja vaihdettiin majapaikka sinne. Metapán on kansallispuiston vieressä ja lähellä Guatemalan ja Honduraksen rajaa, joten sieltä löytyi LP:kin mukaan hotelleja. Kansallispuistoista sen verran, että ne ovat erittäin tärkeitä Salvadorin harvalukuiselle eläimistölle. Suurinta osaa nisäkkästä tavataan ainoastaan kansallispuistoissa. Tämä johtuu Amerikkojen suurimmasta väestöntiheydestä ja siitä, että maan lähes kaikki metsät on hakattu ja muutettu pelloiksi. Hyvin Keski-Eurooppalainen maa siis tässä suhteessa.

Metapán hostelli oli ensimmäinen joka nähtiin, mutta siellä huone maksoi 20$. Kävinkin tekemässä kierroksen kaupungille, löytäen vain yhden lisää ja se vaikutti liian rähjäiseltä ja hiljaiselta. LP:n mainitsema toinen hotelli oli suljettu. Miksi ihmeessä täällä ei hotellit kannata? Päädyttiin siis Metapán hostelliin, joka oli hintansa arvoinen, ilmastointikin löytyi.

Kaupungin kaunis keskuspuisto, vierestä löytyi stadion. Metapan on voittanut kolme viimeisintä mestaruutta ja jos se voittaa tänäkin vuonna (tällä hetkellä ykkönen) se tekee historiaa. Kukaan ei ole aiemmin pystynyt neljään peräkkäiseen mestaruuteen. Nykyisen ennätyksen joukkue joutuu jakamaan, joku toinen joukkue pystyi samaan 50-luvulla. Ostettuamme liput (5$/kpl) koitettiin löytää minulle fanipaita. Virallinen lippuluukulla myyty oli liian kallis (28$), mutta onneksi hieman ennen ottelun alkua puistoon saapui paitakauppias, jolta sain AD Isidro Metapánin paidan kohtuulliseen 12 dollarin hintaan. Kun rekvisiitta oli kunnossa, mentiin katsomoon.

Katsomossa tavattiin eläkkeellä oleva mies, joka oli lähtenyt 25-vuotiaana jenkkeihin ja palannut kotimaahansa viettämään eläkepäiviä. Eläke ei ole jenkkilässä iso, mutta täällä hän on rikas, minimipalkan ollessa 6$/pv. El Salvadorissa puhutaankin enemmän englantia, kuin yleensä Latinomaissa. Tämä toki rajoittuu juuri tähän vanhempaan paluumuuttaja väestöön, nuoriso ei englantia puhu.

Tai saattaa puhua, jos menee slummiin, täällä on maailman suurin paluumuuttajaongelma. Jenkeissä huomattiin 2000-luvun alussa, että Kaliforniassa on tuhansia väkivaltaisia salvadorilaisjengiläisiä. Näiden sylivauvoina tulleiden pakolaispoikien kotiutus oli selkeästi mennyt pieleen. Yhdysvallat hoiti asian helpoimmalla tavalla ja karkoitti tuhansia jengiläisiä takaisin Salvadoriin. Nämä pojat eivät välttämättä osanneet espanjaa, mutta väkivallan he osasivat, joten jengi kasvoi, Salvadorissa kilpailun ollessa huomattavasti pienempää, kuin Los Angelesissa. Myöskään pienellä sodasta toipuvalla maalla ei ollut resursseja maahan tulvahtaneita tuhansia ammattirikollisia vastaan

Nykyään marajengit (mm M-13) toimivat pääasiassa El Salvadorin, Honduraksen ja Guatemalan suurissa kaupungeissa, mutta toimintaa on myös Yhdysvalloissa, Espanjassa ja Meksikossa, jossa marat toimivat joidenkin kartellien väkivaltakoneistona. Näiden jengien syytä ovat Keski-Amerikan valtavat murhaluvut. Turisteihin ei kohdistu isoa vaaraa edes suurissa kaupungeissa, kunhan ei mene väärille alueille, varsinkaan öiseen aikaan. Marat ovat välillä julistaneet jopa öisiä ulkonaliikkumiskieltoja joillain hallitsemillaan alueilla, kertoen tappavansa kaikki jotka kohtaavat, tämä antaa rauhan rälläköidä turvasäilöjä auki. Salvadorissa ei juuri kukaan muutenkaan liiku öiseen aikaan ulkona. Selvästi eniten uhreja tulee kuitenkin jengien välisissä yhteenotoissa, vastapuolen jengiläinen pitää tappaa, jos sellainen sattuu kohdalle. Jengithän eivät ole ystäviä keskenään, vaan pahimpia vihollisia, poislukien tietenkin liittolaiset.

Maroja vastaan on noussut El Salvadorissa tappoporukka (Sombra Negro), jonka huhutaan olevan poliisin ja armeijan tukema. Tämä joukko on ainoa taho, joka ei maroja pelkää, vaan metsästää, ampuu ja kiduttaa jengiläisiä hengiltä. Marat oli varsinkin ennen helppo tunnistaa koko vartalon peittävistä jengitatuoinneista, mutta nykyään he ovat alkaneet tatuoida vähemmän kasvojaan, mikä on/oli toisaalta tehokas tapa varmistaa jengiläisen ikuinen sitoutuminen. Sombra Negro on tehokas, mutta moraalisesti erittäin kyseenalainen ja toivottavasti heistä ei muodostu jatkossa turvaliisuusuhkaa myös tavallisille ihmisille, jo nyt heidän on huhuttu sekaantuneen poliittisiin murhiin.

Maroista takaisin jalkapalloon, ketään jengiläisen näköistä ei olla nähty, ei varsinkaan naamaan tatuoitua.

Ottelua mentiin seuraamaan fanikatsomon viereen. Jalkapalloväkivaltaa täällä ei näytä olevan, vieraspaidoissa kuljettiin hyvin rauhassa ennen ottelua ja turvamiesten määrä oli vähäinen, fanijoukosta osa jopa kiipeili turvaverkon päälle ja taisi käydä kentälläkin ennen ottelua, tällainen ei tulisi kyseeseen missään muualla ulkomailla missä olen jalkapalloa seurannut. Ottelun lopussa turvamiehiä kerääntyi fanijoukon eteen, mutta tämä taisi johtua keskinäisestä humalaisesta kinastelusta. Oluttarjoilu toimi katsomoon oikein hyvin, myös limua, hampurilaisia ja mutta syötävää oli tarjolla.

Ottelu oli hyvä, mutta vastapuoli tasoitti ikävästi pilkulta ja ottelu päättyi tylsään 1-1 tasapeliin. Pelin jälkeen lähdettiin etsimään tuktukkia, mutta niitä ei näkynyt ja väkeä virtasi kaduille, joten päätettiin kävellä vajaa kilometri hostellille muun joukon mukana.

Keskiyöllä oli vielä formulat, joten hieman silmät ristissä lähdin vaihtamaan maata seuraavana päivänä, Minna tavallaan viisaasti jätti formulat väliin.

Seuraava kohde oli Copan Ruins Hondurasissa, joka on El Salvadorin rajanaapuri, mutta koska suorempi tie kulki Guatemalan kautta, päätettiin koukata sitä kautta. Ensin hankkiuduttiin rajalle, jossa Guatemalan puolella passeihimme lyötiin 90 päivää lisäaikaa. CA-4 sopimuksen mukaan pitäisi poistua Nicaraguan, El Salvadorin, Honduraksen ja Guatemalan sisältä, jotta aika nollautuisi, mutta nyt rajavalvoja nollasi ajan jostain syystä. Tämä oli mieluisaa, sillä olimme jo luulleet, että joudumme tekemään jonkinlaisen visarunin.

Olimme myös lukeneet, että Honduras on yksipuolisella ilmoituksella irtautunut CA-4 sopimuksesta, joten yllätys oli suuri, kun Hondurasin rajalle päästyämme rajavalvoja teki laskutoimitukset ja löikin passeihimme 26 päivän leiman, eli sen mitä oli Nicaraguan leimasta jäljellä... Sekavaa on.

Little Cornilta tuttu huonetoverimme Daniel on nykyään töissä yhdessä Copanin hotelleista, joten häneltä saatiin vinkki Marjenny hotellista, hänen hotellinsa oli liian kallis meille. Illalla käytiin toki miestä moikkaamassa ja kokeiltiin talon omaa passionfruitrommilikööriä, joka oli yllättävän hyvää.

Marjenny on kaunis hotelli, jossa on oikein uima-allaskin, kertaalleen kävin pulahtamassa.

Tämä huone saatiin 15$ hintaan pienen tinkimisen jälkeen.

Tässä puistosta löytynyttä nykytaidetta, seuraavassa päivityksessä huomattavasti vanhempaa.